Espanjassa ikävöin suunnattomasti brunsseja, ja nyt olen vähän kuin vahingossa päässyt kolme viikkoa putkeen brunssailemaan. Tämän jälkeen olen aika valmis talviunille – vähän pahoin pelkään, että oikeaa kevättä pitää vielä hetki odottaa. Mutta tänään testasin sen kuuluisan Sandron brunssin, josta on muutamaankin otteeseen vinkattu kommenttikentässä. Jos viime viikolla brunssin jälkeen maha kurni ja ketutti, niin nyt oli niin hirveä ähky että syön seuraavan kerran ehkä torstaina.

Olimme varanneet pöydän Kampin ostoskeskuksen yläkerran Sandro Korttelista, jossa on sunnuntaisin kattaukset kello 12 ja 14. Nyt oli itseasiassa ensikosketukseni koko Sandroon, sillä siitäkin huolimatta että rakastan juuri Lähi-Idän makumaailmaa, olen jotenkin onnistunut välttelemään Sandroa. Täysin vastentahtoisesti siis, olen haaveillut tästä brunssista kauan! Odotukset olivatkin tosi korkealla ja ihan kaikkia brunssi ei onnistunut lunastamaan, mutta varsinkin viime viikkoon verraten suoritus oli silti tasavahva ja oikein tyydyttävä.

Brunssin hinta oli 24,90 euroa ja jos se olisi ollut euron, kaksi halvempi niin kehuisin hinta-laatusuhdetta. Nyt hinta oli hieman yläkanttiin, mutta siedettävä. Lasin skumppaa olisi saanut seitsemällä eurolla ja mimosan viitosella – näitä meille ei valitettavasti kerrottu vaan henkilökunnalla oli kattauksen vaihtuessa homma hakusessa. Jälleen kerran palvelu oli englanniksi ja se oli oikein ystävällistä, mutta salissa olisi saanut olla yksi tarjoilija enemmän vastaamassa esimerkiksi ruokia koskeviin kysymyksiin.

Ensimmäinen pitkä miinus tulee nimittäin siitä, että jälkiruokapöytää ja gluteenitonta leipää lukuunottamatta ruokia ei oltu merkitty millään lailla. Inhoan arvailla sitä, mitä lautaselleni laitan ja jollen olisi lämpimien ruokien kohdalla huudellut keittiöön, olisin pistänyt poskeeni lammasta munakoison taakse piilotettuna. Ymmärrän toki jopa yhden kattauksen aikana vaihtelevan menun tuomat haasteet, mutta jonkinlainen sisällysluettelo olisi suotava, edes siinä brunssipöydän päässä. Nyt kaikki ruokalajit piti arvailla.

Plussaa taas ihanista astioista ja ylipäänsä ruoan visuaalisuudesta. Eihän kauniit annokset vatsaa täytä, mutta itselleni esillepano ja ruoan ulkonäkö ovat kuitenkin asioita, joita arvostan, ja Sandrossa ruoka näyttää hyvältä. Ja onneksi se pääasiassa siltä maistuukin! Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän makupaletilla pyörivissä ruoissa oli kaikissa omat vivahteensa, vaikkeivat salaatit varsinaisesti mitään ainutkertaisia elämyksiä olleetkaan. Sandro on vahvimmillaan kastikkeissa ja tahnoissa – mikä sopii minulle, voisin elää hummuksella ja babaganoushilla.

Lämpimät ruoat olivat valitettavasti se brunssin heikko lenkki. Falafelit olivat kuivia, eikä siinä auttanut edes erinomaiset soossit, ja tofubataattipata (tai ehkä tagine?) oli ihan oikeasti pahaa: kivikovia perunoita ja huonosti valmistettua tofua. Tiskissä oli myös kanaa, lohta ja sitä lammasta, mutta kasvissyöjäseurueessa jouduttiin vain valittelemaan vegevaihtoehtojen heikkoa laatua. Kylmissä ruoissa mauissa ei ollut moitittavaa.

Jos El Fantin brunssilla jälkiruoka sai itkemään surusta, niin täällä vuodatin ilon kyyneleitä. Lempiherkkujani marenkia, porkkanakakkua ja niiden lisäksi punajuurisuklaakakkua (joka ikävä kyllä oli juuri sitä ”vegaanihyvää”, eli köykäinen esitys kun vertaa ”normikakkuihin”), baklavaa, pistaasikakkua, herkullisia keksejä ja halvaa, jossa oli niin vahva tahinin maku että ei pystynyt syömään – vegaanijälkiruokien kanssa on siis vielä vähän treenin tarvetta. Croisantit olivat ehtineet loppua jo toisen kattauksen alussa, mutta suoraan sanoen monipuolisten makeiden äärellä niitä ei edes kaivattu.

Brunssilla sai itsensä todella täyteen, ja vaikka paikka oli suosittu, ei missään vaiheessa ruokien parissa ollut liikaa ryysistä. Juomapuolella oli veden lisäksi tarjolla marjamehua, joka loppui tuon tuosta. Kahvia ja teetä oli myös (mutta ei iKaffea!). Mimosa olisi maistunut kaiken syöpöttelyn kylkeen, ja juuri rakkauteni tämän kulinaarisen alueen mausteisiin ja makuihin teki Sandron brunssista itselleni sellaisen ”viimeinen ateria” tyyppisen ruokaorgian. Lämpimät ruoat tuntuivat turhalta, mikä oli sääli, mutta korvasin sen kyllä makeilla ja kylmillä suolaisilla.

Ei siis aivan kympin suoritus, mutta todella kelvollinen esitys ja tiedän jo nyt löytäväni itseni Sandron jälkiruokapöydän ääreltä jonain päivänä uudestaan. Sehän on aina hyvä merkki että brunssin jälkeen näyttää siltä, että on seitsemännellä kuulla raskaana:

PS. Kävimme siis brunssin jälkeen myös Amos Rexissä, sielläkin ensimmäistä kertaa. En ole aivan suurin surrealismin fani, mutta Réne Magritten teoksia esittelevä Elämänviiva oli hyvin kuratoitu näyttely, jonka työt olivat iloinen yllätys. Ei tästä juuri sunnuntait parane!