Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että täällä katukuvassa näkyy enemmän ylipainoisia ihmisiä, ja erityisesti ylipainoisia lapsia, kuin esimerkiksi Suomessa. Huomioni ei ole ihan väärä, sillä yli puolet Espanjan aikuisista ovat ylipainoisia ja johtavat tilastoissa suomalaisia, samoin ylipainoisten lasten osuus on jonkin verran suurempi kuin Suomessa. Toisaalta, vaikka tilastot tukevat empiiristä kokemustani, niin täällä ero tuntuu korostuvan entisestään: Asumme melko pienessä kaupungissa, jossa väestöstä suurin osa tuskin on kovin korkeasti koulutettuja, ja juuri matala koulutustaso korreloi korkeamman painoindeksin kanssa. Sen lisäksi Suomessa näen ihmisiä lähinnä toppatakeissa, kesät talvet, joten vartalonmalliin ei tule niin kauheasti kiinnitettyä huomiota. Täällä taas… No, palataan siihen vielä. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut paheksua numeroita tai tehdä sosiologista analyysia ylipainoisuudesta itsessään – me kaikki tiedämme terveyshaitat, omakin painoindeksini on sillä 25:n paksummalla puolella, eikä se nyt oikeastaan kuulu mulle ollenkaan minkä kokoinen kukakin on – vaan kertoa siitä, miten tämä ruumiillinen moninaisuus on vaikuttanut minuun täällä maailmalla.

En nyt varsinaisesti ole enää vuosiin jaksanut häpeillä vartaloani, varsinkin nyt kun olen ollut kuusi vuotta raskaus-imetys-raskaus-limbossa, jossa muiden huomio on kiinnittynyt mahaani ihan muista syistä kuin makkaroista. En ole kroppaani täysin tyytyväinen, vaan vähintäänkin alitajuisesti yritän tarkkailla kaloreita kuten länsimaisen naisen kai kuuluukin. Mutta en ole antanut raskausarpien tai löysän lihan estää rantaleikkejä lasten kanssa ja juoksisin shortseissakin, jollei se näillä sisäreisillä olisi tavattoman epämukavaa. Koen kuitenkin Suomessa yleisen ilmapiirin jossain määrin vaativaksi; vertaillaan palautumisia synnytyksistä ja raskauksista, liikuntaa ja ”itsestään huolehtimista” (jonka itse taas käsitän vaikka virkkaamiseksi ja sudokujen täyttämiseksi, jos se rentouttaa) arvostetaan korkealle, urheilusuorituksista kuuluu humblebragata vähintäänkin parin blogipostauksen verran kuten eräs muutama viikko sitten puolimaratonin juossut periaatteellinen bloggaaja teki. Ja ihan mielikuvituksen tuotetta nämä ulkonäköpaineet eivät voi olla, sillä siellä täällä, yleensä netissä ja nimettömänä, aina joku muistuttaa että varmaan kannattais tehdä tolle perseelle jotain tai että vois ajatella muita rannalla olevia ja pukea jonkun burkhan päälle jos on selluliittia.

No, tervetuloa Espanjaan. Täällä ei ole kuultu mistään 25-25-säännöstä (tai jotain sinne päin, mutta sellainen mukavan moderni ja suvaitsevainen periaate, jonka mukaan yli 25-vuotiaiden tai yli 25:n painoindeksillä olevien ei kai kuuluisi pukeutua mihinkään pilkkihaalaria paljastavampaan) ja jos oltaisiin, sille naurettaisiin räkäisesti. Täällä mammat, joista useimmilla on sitä muotoa vaikka muille jakaa, pukeutuvat just niin kuin haluavat. Ja se ei muuten ole mitään ”isojen tyttöjen osaston” telttamallista tunikaa vaan niitä mikroshortseja, minihameita, tiukkoja toppeja, napapaitoja ja läpinäkyviä leggingsejä. Samalla tavalla pukeutuvat toki sirommatkin espanjattaret, ja olinkin yllättynyt kun talvella klassisiin tikkitakkeihin ja konservatiivisiin suoriin housuihin pukeutuneet paikallisetkin pyörivät nyt kylillä puolialasti. Siis ihan mahtavaa! Onneksi pakkasin itsekin mukaan kaikki ne hellehepenet, mille ei Suomen kesässä koskaan tule käyttöä.

Sama pätee uimarannalla, ei täällä kukaan hikoile missään kukkamekossa vaan less is more-sääntö pätee myös biitsillä. Ja Espanjassa sillä ”vähällä” viitataan nimenomaan päällä olevan kankaan määrään, ei mihinkään yksinkertaiseen, hillittyyn tai klassiseen tyyliin. Iso osa naisista pyörii yläosattomissa ihan mummoikäisenäkin, ja kukaan ei pidättele hengitystään tai yritä asetella itseään pyyhkeelle mahdollisimman edulliseen kulmaan. Tulee vähän mieleen suomalainen uimahalli, jossa voi nähdä kaikki variaatiot naisvartalosta. Meidän porukka herättää toki huomiota noin yleensä paikassa, jossa ei ole kauheasti turisteja, niin rannalla olen ilakoinut vapautuneesti murehtimatta selluliittia tai alleja ja jenkkakahvoja, joille aivan varmasti ei ole sanaa espanjan kielessä. Vaikka viihdyn itse paremmin kun kroppa on vähän tiiviimmin pakattu, on ollut hyvä huomata että ei kannata lopettaa elämistä siksi aikaa kunnes ne legendaariset ”viimeiset viisi kiloa” on kadonneet vyötäröltä.

Ehkä se on myös ”ikäjuttu”, jos niin saa kolmekymppisenä sanoa. En enää kilpaile mistään kaksikymppisten kissojen kanssa ja mulla on kolme tosi toimivaa tekosyytä tälle lievälle repsahtamiselle, ja on jo aika paljon muutakin mietittävää kuin se oma olemus. Sen lisäksi olen ahminut HBO:lta Girlsiä, jossa Lena Dunhamin roolihahmo Hannah on monella tapaa raivostuttava, mutta ah-niin-sinut oman vartalonsa kanssa. Ja siihen päälle vielä pikakelauksella Orange is the New Blackin neljäs tuotantokausi, jossa esitellään naiskasvojen koko kirjo epäedustavissa vankilavaatteissa ja pääasiassa ilman ehostusta. Ehkä se ei siis ole vain Espanja. Enkä väitä, etteikö täälläkin lehtien kannessa olisi hoikkia naisia ja juuri talvella nousi kohu, kun juuri SEN Lena Dunhamin kuvaa retusoitiin varsin rankalla kädellä kaventaen kurvikas kansikuvatyttö Twiggy-kopioksi, mutta täällä ehkä hyväksytään todellisuuden ja epärealistisen naiskuvan ero paremmin? Tai ainakin osataan iloita avoimemmin siitä, millainen on, eikä kurkita jokaisesta näyteikkunasta omaa peilikuvaa kriittisesti mittaillen. Eikä muuten mittailla muitakaan, saati mitään passiivisaggressiivista mutinaa ylileveistä kuljetuksista tai liian pienistä vaatteista.

Voihan se olla, että Espanjan korkeat lukemat ylipainoisten osalta johtuvat osittain sallivasta asenteesta, jossa ei liikaa stressata ruoan koostumusta, säännöllisiä ruokailuaikoja tai rajoiteta alkoholinkäyttöä. Täällä katukuvassa ylipäänsä näkee paljon enemmän erilaisia ihmisiä, etenkin vanhempi sukupolvi on vallannut kahvilat ja puistojen penkit, toisaalta teinien sallitaan kokoontua yhden limun hinnalla useaksi tunniksi ravintolaan ja valloittaa leikkipuistot iltaisin – ehkä se on se ilmasto, ehkä vain yleinen elämänasenne. Kävin eilen ensimmäisellä joogatunnillani Espanjassa. Se järjestettiin puistossa, hankin huonoa karmaa tappamalla kokonaisen muurahaisyhdyskunnan joka marssi matolleni kesken harjoituksen ja hengittelin syvään vieressäni paikallinen nainen, jonka tytär asuu Porissa. Sain todeta myös, että espanjalaisessa mittakaavassa suhtaudun joogaan aivan liian tosissani ja olen henkisesti takakireä skandinaavi, jonka pitäisi löysätä ponnaria. Tällä mentaliteetilla mennään siis tämä kesä, onnellisesti höllyen.