KIITOS FB 2007-2017

Nyt ollaan kyllä syvällä bloggaamisen ytimessä kun tartun Rimpuilija mamma-Lauran haasteeseen esitellä oma vuosikymmen Facebookissa – nimittäin TOTTA, olen nyt tuhlannut aikaani edes takaisin scrollaamalla kymmenisen vuotta! Kauas on tultu ajoista, jolloin statukset alkoivat Periaatteen Nainen is… ja perään piti keksiä jotain tosi nokkelaa ulkomaan kielillä. Ja kyllä, hyvänen aika, kauas on tultu noissa profiilikuvissakin. Nyt nimittäin katsellaan omaa naamaa ihan urakalla. Siitähän bloggaamisessa on kyse.

2007

1928369_7762547497_9892_n

Tässä sitä makoillaan muina naisina Dominikaanisen tasavallan rantahiekoilla, missä olin töissä kuusi viikkoa talvella 2007. Vaikka tarkoitus oli tietenkin vain laittaa kuva raukeasta katseesta, niin onhan tällaisen profiilikuvan julkaiseminen joskus marraskuun synkeimpinä hetkinä ihan sitä, että hierotaan vaan niiden noin 16 silloisen Facebook-kaverin naamaan sitä että joku on päässyt Karibialle ja siitä vielä maksettiinkin mulle.

2008

1923556_9497412497_2451_n

Kyllä sitä voi olla ihminen angstiteini vielä 23-vuotiaanakin. Mietin pitkään, että mikä mua on noin mahtanut ahdistaa kevättalvella 2008 kun nuori rakkaus on kukoistanut Käytännön Miehen kanssa ja kotona pyörinyt jaloissa mahtava mäyräkoiranpentu, mutta ehkä se oli se kätilökoulu, jossa jaksoin painaa huikeat kaksi viikkoa ennen kuin ripustin kumihanskat naulaan.

2009

4338_96728082497_1393693_n

Ai että, classy! Niin classy! Tässä sitä ollaan villillä tyttöjen viikonloppulomalla Riikassa ja päässä on Käytännön Miehelle löydetty tuliaishattu ja kädessä matkan neljäs alkoholiannos – todettakoon, että mentiin tuonakin iltana kello kahdeksalta nukkumaan katsottuamme kaverin kanssa vähän latvialaisia visailuja. Täysin lavastettu kuva.

2010

39807_449364447497_5660982_n.jpg

Ja tänä vuonna kuviin ilmestyivät vauvat. Yritän tässä peitellä kahta asiaa: tissiäni sekä sitä faktaa, että kahden kuukauden ikäinen esikoislapseni näyttää ihan Tony Halmeelta.

2011

267722_10150304650547498_1641307_n

Tässä kuvassa yritän sitten peitellä sitä, että olin just edellisenä päivänä tehnyt positiivisen raskaustestin ja pikkasen pukkasi paniikkia kun en meinannut tuolla Linjan ihanassa leikkipuistossa pystyä pitämään tuota yhtäkään lasta kahluualtaan pinnalla.

2012

314316_10151168574137498_2100601065_n

Ja katos, nyt niitä onkin kaksi.

2013

1074548_10151844213002498_1131818478_o.jpg

Vaihdoin hetkeksi vauvat koiriin ja karkasin ystävän kattoterassille. Tästä muuten jatkoin matkaani treffaamaan sellaisia hauskoja bloggaajia kuten Valeäiti, joka myös tänään seurasi somepersoonansa kehityksen kymmenvuotiskaarta.

2014

10574250_10152651964847498_4707085306220296308_n

Taas vauvoja. Se oli varmaan aika monen reaktio kun laitoin tällaisen profiilikuvan heinäkuussa 2014, olin nimittäin jotenkin ihmeellisesti onnistunut olemaan huutelematta asianlaitaa aiemmin Facebookissa. Moni varmaan toivoi, että kyseessä olisi ollut joku throwback Thursday, mutta oliko niitä vielä edes keksitty? Olin kyllä tuossa ton piparminttujäätelöni kanssa hullun onnellinen: kuuma kesä, kylmä jäätelö ja kolmas poika.

2015

10641303_10153334188007498_4663520775101912250_n

Äitienpäivän profiilikuva, jossa halusin estoitta fiilistellä sitä, että mulla on kolme lasta (jotka viihtyvät yleensä alasti kotona).

2016

12662519_10153930916407498_5478009597766679378_n.jpg

Ryppyjä ja liian yksityiskohtainen kuva Espanjasta. Siis nainen, missä retusointi, missä blurraus, missä Darth Vader-naamari kun sitä olisi tarvittu…

2017

Onnellinen muija Gibraltarinvuorella. Tätä mielentilaa odotan taas kuukauden päästä. (Ja hei, jo kerran tänä vuonna olen voinut kulkea ulkona ilman takkia!)16114056_10154917077632498_8226887328943459303_n.jpg

ENSIMMÄINEN JA EHKÄ VIIMEINEN MEIKKIPOSTAUS IKINÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tätä ei kovin usein tapahdu. Ja kun nyt katson näitä kuvia isolla näytöllä niin täytyy sanoa, että ei tapahdu uudestaan ainakaan ennen kuin opin vähän retusoimaan noita silmäpusseja Photoshopilla. Mutta asiaan: Meikkipostaus! Ihan vain siksi, että tarvitsen apua – mun meikkaustaidot on noin 6-vuotiaan lapsen tasolla, ja vaikka luen naistenlehtiä ja blogeja niin olen silti ihan uusavuton mitä tulee itsensä ehostamiseen. Mitään meikkitutoriaaleja ei ole luvassa jatkossakaan.

Jos Suomessa meikkaan (nimenomaan jos, ei kun) niin se tarkoittaa ripsiväriä, poskipunaa ja peitepuikkoa – ei tietenkään tässä järjestyksessä  mutta yhtään enemmän tuotteita niin alan muistuttaa drag queenia. Olen kuitenkin aina salaa haaveillut silmänrajauksista. Suomessa olen ostanut nestemäisen linerin, rajauskynän ja jonkun tussinkin ja lopputulos on aina sama: Näytän epileptiseltä gootilta kun rajaukset muistuttavat sydänkäyrää. Luultavasti Loch Nessin hirviö on nähty useammin kuin mulla silmänrajaukset. Ihan syystäkin.

Täällä sitten löysin paikallisen S-Marketin eli Mercadonan meikkihyllystä tuon kajalkynän. Koska hintaa oli huimat neljä euroa niin uskalsin sen ostaa, vaikka arvelin sen päätyvän samalle epäonnistuneiden rajaustuotteiden hautausmaalle noiden aiemmin mainittujen tuotteiden kanssa. Mutta! Sain tällä aikaiseksi jotain silmänrajauksen tapaista. Lopputulos nyt ei ollut ihan ässä, koska niiden sisäilmaongelmien takia mulla on päällä joku krooninen allergiareaktio ja silmänympärykset on niin turvonneita, että muistutan vähän Vesa-Matti Loiria, mutta viiva oli aika suora, se osui siihen mihin pitikin eikä lähemmäksi kulmakarvoja kuin ripsiä ja olo oli hetken aika foxy. Tosta silmienympäriltä ainakin.

Nyt sitten kysynkin neuvoa: Onko Suomessa olemassa vastaavaa tuotetta? Tollainen hiilimäinen kynä? Varmasti on, mutta you know, neuvokaa mua niin kun neuvoisitte isosiskomaisesti 11-vuotiasta pikkusiskoanne, jonka käsitys meikkaamisesta on ruskea huultenrajaus ja valkoista puuteria päälle. Mä nimittäin olen yhä vähän siellä 90-luvulla meikkitrendien tuntemisen osalta, ja kaipaisin kyllä ihan kädestä pitäen opetusta näissä jutuissa. Aion hamstrata Mercadonasta kaikki kajalit kotiin ja mun meikkaustahdilla neljällä kynällä pärjätään eläkeikään, mutta jos vaikka alan juosta blogigaaloissa ja sellaisissa on hyvä varautua vähän paremmalla arsenaalilla. Saa siis vinkata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

BIKINIKUNNOSSA, ESPANJALAISITTAIN

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Nakitin esikoisen kuvaamaan – tässä on paras otos.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että täällä katukuvassa näkyy enemmän ylipainoisia ihmisiä, ja erityisesti ylipainoisia lapsia, kuin esimerkiksi Suomessa. Huomioni ei ole ihan väärä, sillä yli puolet Espanjan aikuisista ovat ylipainoisia ja johtavat tilastoissa suomalaisia, samoin ylipainoisten lasten osuus on jonkin verran suurempi kuin Suomessa. Toisaalta, vaikka tilastot tukevat empiiristä kokemustani, niin täällä ero tuntuu korostuvan entisestään: Asumme melko pienessä kaupungissa, jossa väestöstä suurin osa tuskin on kovin korkeasti koulutettuja, ja juuri matala koulutustaso korreloi korkeamman painoindeksin kanssa. Sen lisäksi Suomessa näen ihmisiä lähinnä toppatakeissa, kesät talvet, joten vartalonmalliin ei tule niin kauheasti kiinnitettyä huomiota. Täällä taas… No, palataan siihen vielä. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut paheksua numeroita tai tehdä sosiologista analyysia ylipainoisuudesta itsessään – me kaikki tiedämme terveyshaitat, omakin painoindeksini on sillä 25:n paksummalla puolella, eikä se nyt oikeastaan kuulu mulle ollenkaan minkä kokoinen kukakin on – vaan kertoa siitä, miten tämä ruumiillinen moninaisuus on vaikuttanut minuun täällä maailmalla.

En nyt varsinaisesti ole enää vuosiin jaksanut häpeillä vartaloani, varsinkin nyt kun olen ollut kuusi vuotta raskaus-imetys-raskaus-limbossa, jossa muiden huomio on kiinnittynyt mahaani ihan muista syistä kuin makkaroista. En ole kroppaani täysin tyytyväinen, vaan vähintäänkin alitajuisesti yritän tarkkailla kaloreita kuten länsimaisen naisen kai kuuluukin. Mutta en ole antanut raskausarpien tai löysän lihan estää rantaleikkejä lasten kanssa ja juoksisin shortseissakin, jollei se näillä sisäreisillä olisi tavattoman epämukavaa. Koen kuitenkin Suomessa yleisen ilmapiirin jossain määrin vaativaksi; vertaillaan palautumisia synnytyksistä ja raskauksista, liikuntaa ja ”itsestään huolehtimista” (jonka itse taas käsitän vaikka virkkaamiseksi ja sudokujen täyttämiseksi, jos se rentouttaa) arvostetaan korkealle, urheilusuorituksista kuuluu humblebragata vähintäänkin parin blogipostauksen verran kuten eräs muutama viikko sitten puolimaratonin juossut periaatteellinen bloggaaja teki. Ja ihan mielikuvituksen tuotetta nämä ulkonäköpaineet eivät voi olla, sillä siellä täällä, yleensä netissä ja nimettömänä, aina joku muistuttaa että varmaan kannattais tehdä tolle perseelle jotain tai että vois ajatella muita rannalla olevia ja pukea jonkun burkhan päälle jos on selluliittia.

P6170200.jpg
En ehdi vetää mahaa sisään, koska vahdin ettei kuopus huku. Ja otan selfien, tietysti.

No, tervetuloa Espanjaan. Täällä ei ole kuultu mistään 25-25-säännöstä (tai jotain sinne päin, mutta sellainen mukavan moderni ja suvaitsevainen periaate, jonka mukaan yli 25-vuotiaiden tai yli 25:n painoindeksillä olevien ei kai kuuluisi pukeutua mihinkään pilkkihaalaria paljastavampaan) ja jos oltaisiin, sille naurettaisiin räkäisesti. Täällä mammat, joista useimmilla on sitä muotoa vaikka muille jakaa, pukeutuvat just niin kuin haluavat. Ja se ei muuten ole mitään ”isojen tyttöjen osaston” telttamallista tunikaa vaan niitä mikroshortseja, minihameita, tiukkoja toppeja, napapaitoja ja läpinäkyviä leggingsejä. Samalla tavalla pukeutuvat toki sirommatkin espanjattaret, ja olinkin yllättynyt kun talvella klassisiin tikkitakkeihin ja konservatiivisiin suoriin housuihin pukeutuneet paikallisetkin pyörivät nyt kylillä puolialasti. Siis ihan mahtavaa! Onneksi pakkasin itsekin mukaan kaikki ne hellehepenet, mille ei Suomen kesässä koskaan tule käyttöä.

Sama pätee uimarannalla, ei täällä kukaan hikoile missään kukkamekossa vaan less is more-sääntö pätee myös biitsillä. Ja Espanjassa sillä ”vähällä” viitataan nimenomaan päällä olevan kankaan määrään, ei mihinkään yksinkertaiseen, hillittyyn tai klassiseen tyyliin. Iso osa naisista pyörii yläosattomissa ihan mummoikäisenäkin, ja kukaan ei pidättele hengitystään tai yritä asetella itseään pyyhkeelle mahdollisimman edulliseen kulmaan. Tulee vähän mieleen suomalainen uimahalli, jossa voi nähdä kaikki variaatiot naisvartalosta. Meidän porukka herättää toki huomiota noin yleensä paikassa, jossa ei ole kauheasti turisteja, niin rannalla olen ilakoinut vapautuneesti murehtimatta selluliittia tai alleja ja jenkkakahvoja, joille aivan varmasti ei ole sanaa espanjan kielessä. Vaikka viihdyn itse paremmin kun kroppa on vähän tiiviimmin pakattu, on ollut hyvä huomata että ei kannata lopettaa elämistä siksi aikaa kunnes ne legendaariset ”viimeiset viisi kiloa” on kadonneet vyötäröltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä se on myös ”ikäjuttu”, jos niin saa kolmekymppisenä sanoa. En enää kilpaile mistään kaksikymppisten kissojen kanssa ja mulla on kolme tosi toimivaa tekosyytä tälle lievälle repsahtamiselle, ja on jo aika paljon muutakin mietittävää kuin se oma olemus. Sen lisäksi olen ahminut HBO:lta Girlsiä, jossa Lena Dunhamin roolihahmo Hannah on monella tapaa raivostuttava, mutta ah-niin-sinut oman vartalonsa kanssa. Ja siihen päälle vielä pikakelauksella Orange is the New Blackin neljäs tuotantokausi, jossa esitellään naiskasvojen koko kirjo epäedustavissa vankilavaatteissa ja pääasiassa ilman ehostusta. Ehkä se ei siis ole vain Espanja. Enkä väitä, etteikö täälläkin lehtien kannessa olisi hoikkia naisia ja juuri talvella nousi kohu, kun juuri SEN Lena Dunhamin kuvaa retusoitiin varsin rankalla kädellä kaventaen kurvikas kansikuvatyttö Twiggy-kopioksi, mutta täällä ehkä hyväksytään todellisuuden ja epärealistisen naiskuvan ero paremmin? Tai ainakin osataan iloita avoimemmin siitä, millainen on, eikä kurkita jokaisesta näyteikkunasta omaa peilikuvaa kriittisesti mittaillen. Eikä muuten mittailla muitakaan, saati mitään passiivisaggressiivista mutinaa ylileveistä kuljetuksista tai liian pienistä vaatteista.

Voihan se olla, että Espanjan korkeat lukemat ylipainoisten osalta johtuvat osittain sallivasta asenteesta, jossa ei liikaa stressata ruoan koostumusta, säännöllisiä ruokailuaikoja tai rajoiteta alkoholinkäyttöä. Täällä katukuvassa ylipäänsä näkee paljon enemmän erilaisia ihmisiä, etenkin vanhempi sukupolvi on vallannut kahvilat ja puistojen penkit, toisaalta teinien sallitaan kokoontua yhden limun hinnalla useaksi tunniksi ravintolaan ja valloittaa leikkipuistot iltaisin – ehkä se on se ilmasto, ehkä vain yleinen elämänasenne. Kävin eilen ensimmäisellä joogatunnillani Espanjassa. Se järjestettiin puistossa, hankin huonoa karmaa tappamalla kokonaisen muurahaisyhdyskunnan joka marssi matolleni kesken harjoituksen ja hengittelin syvään vieressäni paikallinen nainen, jonka tytär asuu Porissa. Sain todeta myös, että espanjalaisessa mittakaavassa suhtaudun joogaan aivan liian tosissani ja olen henkisesti takakireä skandinaavi, jonka pitäisi löysätä ponnaria. Tällä mentaliteetilla mennään siis tämä kesä, onnellisesti höllyen.

MITÄS LÄSKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen vietettiin Älä laihduta!-päivää. Päivän ideahan on periaatteessa mitä mahtavin – kyseenalaistaa ulkonäköihanteita, painostandardeja ja ikuisen laihduttamisen paradigmaa. Ja saada ihmiset hyväksymään itsensä ja toisensa sellaisina kuin ovat, oikeastaan rakastamaan itseään ja omaa kehoaan. No, minä laihdutin eilen. Tai no en laihduttanut vaan söin aamupalaksi teehen kastettuja Bastogne-keksejä kuten joka aamu, kokkasin vieraille ja söin kuormasta ja illalla kodin hiljennyttyä join siideriä ja söin karkkia. Mutta en kyllä ollut tyytyväinen omaan painooni, enkä ollut siis ainakaan kovin hyvä anti-laihduttaja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen tällä hetkellä lievästi ylipainoinen, jos bmi:tä on uskominen. Ja vaikken uskoisi painoindeksiä, uskon kyllä vaakaa. Ja valokuvia. Ja kaikkia niitä housuja, jotka eivät mahdu jalkaani. Pituudessa on se etu, että kun on muutenkin melkoinen amatsooni niin ne liikakilot saa piilotettua aika hyvin, mutta kyse on muustakin kuin muhkuroista ja grammoista. Maaliskuussa painoin 14 kiloa enemmän kuin viime heinäkuussa, ja nyt olen saanut kolme kiloa kiristettyä pois. En kuitenkaan vieläkään jaksa juosta yhtä pitkiä lenkkejä kuin ennen, en nostaa yhtä paljon painoja kuin viime kesänä enkä taivu vanhoihin tuttuihin asanoihin – kyse ei ole edes kiloista vaan ennen kaikkea kunnosta.

P5057960.jpg

Äitinä mulla olisi kai universaali velvollisuus julistaa itsensä hyväksymisen sanomaa, mutta en pysty. En tietenkään päivittele turpeaa olemustani lapsille, joiden mielestä pieni pehmeys on vain plussaa, mutta en voi vakavissani väittää olevani täysin tyytyväinen tilanteeseen. Olen jojolaihduttajien kruunaamaton kuningatar, laihduttanut elämässäni oman elopainoni (sen isoimman lukeman) verran painoa useammassa erässä, ja aika usein kerännyt sen jossain vaiheessa takaisin. Raskauksien aikaisia massakausia en edes laske, koska imetys on toiminut sellaisena rasvaimuna että paino on palannut lähtölukemiin parissa kuukaudessa. Mutta nyt kävi klassisesti: Viime kesänä olin elämäni tikissä, juoksin ja pyöräilin kesän aikana yli tuhat kilometriä, hikoilin ja hyrräsin endorfiinihöyryissä, ja sitten lähti mies, lopetin imetyksen, oli hiton rankka syksy ja kaiken kruunasi kolme kuukautta oliviiöljyyn dipattua patonkia, viiniä, porkkanakakkua ja lohtusuklaata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä rakastan yhä vartaloani. Se on hoitanut raskausajat, synnytykset ja yli kolme vuotta imetystä kuin unelma. Se jaksaa vaikka on univajetta, alhainen hemoglobiini ja jatkuva kiire. Ja jos nyt kävisi niin, että tämä elintaso näkyisi jatkossakin vyötäröllä, so be it. Mutta olisi kiva mahtua niihin vanhoihin farkkuihin, koska uusia en aio enää ostaa – ainakaan isommassa koossa kuin ne kaapissa odottavat. Ja olisi kiva jaksaa juosta ilman että polvet paukkuvat. Puolimaraton olisi ensi kuussa, mutta koska lenkkeily on jäänyt viime aikoina ihan vain ajatuksen asteelle, voi olla että olen vain kannustusjoukoissa. En tavoittele mitään epärealistista fitnesspimukroppaa, mutta sitä, mitä olin viime kesänä. Voimakas, funktionaalinen ja omaan silmään oikein miellyttävä.

P5057936.jpg

En aio enää paastota, koska tulin vain kiukkuiseksi ahmatiksi. Enkä lakkoilla, koska en jaksa ajatella elämää sortumisen ja suorittamisen kautta. Keväällä ruokavalio on luonnostaan ollut terveellinen, kun aamiaiskeksejä lukuunottamatta olen syönyt lähinnä parsaa. Tämä on kuitenkin oma versioni Älä laihduta-päivästä. Haluan taas tykätä täysillä omasta vartalostani, ja aion tehdä sen eteen jotain. Ja jumankekka lupaan, etten kesällä syö koti-ikävissäni kahta uunituoretta patonkia yhdeltä istumalta, oliviiöljyssä ja merisuolassa uitettuna. Mutta ehkä puolikkaan kuitenkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA