Olen fiilistellyt tätä ennenkin: vapautta olla oma itsensä. Tai noh, luonnollisesti Suomessakin saa toteuttaa itseään, mutta sitten voi käydä niin että joku kirjoittaa blogiinsa kuinka olet pukeutunut epäviehättävästi ruokakauppaan tai ruokkinut lapset väärin ravintolassa. Entä Espanjassa? A nadie le importa! Tällä välinpitämättömyydellä on totta kai kääntöpuolensa, kuten että lasten tai koirien läpsimiseen eivät ulkopuoliset puutu, roskat heitetään hälläväliä-asenteella maahan jne., mutta yksilötasolla tämä ilmiö on ihana. Kaikkia kunnioitetaan sellaisina kuin he ovat ja erilaisuuteen suhtaudutaan varsin lempeästi.

Espanjalainen bikinikunto on täällä päin hyvin suhteellinen käsite. Riittää kun on ne bikinit, eikä niitäkään näköjään aina vaadita. Eräs nykynuorten muodista närkästynyt vanhempi rouvashenkilö luultavasti sokeutuisi, jos tulisi joskus meidän lasten koulun portille kello kaksi näkemään muutama sata mutsia leggingseissä. Ja voin kertoa, että vaikkei ruumiinrakenne ole suomalais-ugrilainen niin salaiset solat, kummut, muhkut ja kaikki muu näkyy läpi – ja ketään ei haittaa! Ja kun sanon että ”ketään ei haittaa”, se ei tarkoita pelkästään sitä, ettei kukaan kirjoita siitä kolumnia kuinka väärin olet pukeutunut vaan myös sitä, että kenellekään ei kommentoida sitä miten rumat vaatteet on valittu (gordita, ”pulluka”, on kyllä jonkinlainen lempinimi, mutta ei selvästi pilkkanimi). Eikä täällä tuijoteta, eikä silmiä pyöritellä selän takana eikä ”hienovaraisesti” kommentoida ohikulkiessa.

Täällä kaupungin sosio-ekonominen jakautuma näkyy tietenkin siinä, että ne klassisen naisellisesti pukeutuvat, korkokengissä kipittävät espanjattaret ovat vähemmistössä, vaikka heitäkin kyllä näkyy. He kuuluvat katukuvaan samalla tavalla kuin hieman pyylevät perheet (totean tämän lähinnä kertoakseni, että alueella lievä ylipaino tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, en erikseen kritisoidakseni sitä että perheet ovat pyyleviä), joiden vaatteet on ostettu Carrefourista. Näitä stereotyyppisiä upeita oman elämänsä penelopecruzeja näkyi kyllä enemmän Madridissa ja Sevillassa, mutta sielläkään ei iskenyt alemmuuskompleksi. Kukaan ei mulkoillut, tuhahdellut, arvostellut. Miten mukavaa vaihtelua sille, että Suomessa yhteen aikaan sai kassajonossa tasaisin väliajoin vääntää mummojen kanssa kättä siitä, onko ihan kauhean korrektia huudella omia homeisia rasistisia mielipiteitään julki.

En usko, että aika tiskillä olevat tissit tai muutenkaan paljastavat vaatteet tällä jotenkin häiritsevät sitä heilimöintiä. Päin vastoin, arkeen kuuluu Espanjassa paljon enemmän flirttiä kuin Suomessa. Enkä tarkoita mitään limaisia iskurepliikkejä vaan kehuja, silmäniskuja ja kosketustakin – tervetullutta sellaista, ei mitään #metoo-kamaa. Totta kai sukupuoliroolit ovat välillä ummehtuneita ja ulkonäkökysymykset ohittavat tärkeämmät (ja esimerkiksi täällä plastiikkakirurgia tuntuu olevan välttämätön osa naisen elämää jossain vaiheessa). Mutta se ilo, mikä tulee siitä että erilaiset tyylit ja erilaisuus hyväksytään hyvin mutkattomasti. Mennään lenkille vaikka lyllyisi, eikä kukaan huutele perästä päin että läskiperse (on tapahtunut Suomessa). Laitetaan shortsit vaikka olisi selluliittia, ollaan hihattomassa topissa vaikka olisi millaiset allit. En tosiaan kaipaa mitään keskustelua siitä, mitä terveysongelmia mihinkin painoindeksiin liittyy, mutta mielestäni jokainen ansaitsee tulla kunnioitetuksi riippumatta koostaan. Täällä se tuntuu toteutuvan hyvin.

Joten viihdyn hyvin verkkareissani ja hapsuisten latvojeni kanssa. Vaikka toki ympäristö välillä houkuttelee panostamaan ulkonäköön, varsinkin jos suuntamme kaupungille, en koe että saisin huonompaa palvelua jos olenkin lipokkaissa tai kukaan kuiskisi kun kävelemme ohi. Päin vastoin, kun käyn kuolemanväsyneenä hakemassa churroja ja aamukahvin, kutsuu churrerian tarjoilija iloisesti guapaksi ja taas on aamu pelastettu!