KESKEYTTÄMINEN ON KIVAA

Tämän kevään teema on ollut keskeyttäminen.

Olen keskeyttänyt aika monta kurssia. Olen keskeyttänyt kirjoja. Olen keskeyttänyt tosi monen blogipostauksen kirjoittamisen – näkisittepä mikä määrä tekstinraakileita mulla on varastossa! Jonkinlaista keskeyttämistä on kai sekin, että muuttosuunnitelmat ulkomaille on vähän aikaa jäissä ja keskityn kouluun ja P:n kuntoutukseen.

Ensi lauantaina aion osallistua puolimaratonille, vaikka alla on vain kymmenisen lenkkiä koko keväänä. Ajattelin ensin, etten kehtaa mennä, jos en jaksakaan juosta koko 21,1 kilometriä. Että kamalan noloa jos joudun puolivälissä vaihtamaan jalat ratikkaan ja palaamaan häntä koipien välissä Finlandia-talolle keräämään vähin äänin tavarani ja sitten menemään kotiin häpeämään.

Kunnes tulin siihen tulokseen, että tuskin ketään kiinnostaa. Jos reitin varrelle lauantaiaamuna eksyy kannustajia, he tuskin muistelevat kovin pitkään sitä että joku lopettikin leikin kesken, jollei nyt sitten kotiin lähdetä ambulanssilla. Voin sitten vaikka dramaattisesti ontua tai esittää että muistin yhtäkkiä jättäneeni lieden päälle tai jotain muuta. Mutta oikeasti, eihän ketään kiinnosta vaan se keskeyttämisen häpeä on vain omassa päässäni.

Ja se keskeyttämiseen liittyvä stigma tuntuu olevan aika suomalainen ilmiö. Mieluummin ollaan yrittämättä kuin epäonnistutaan. Kamalampaa kuin se, ettei suunnitelmat toteudu on se, mitä muut sitten ajattelevat. Vaikka vitsailen tulleeni itse aina maitojunalla kotiin – olen usein vaihtanut paluuliput aiottua aikaisemmiksi koska rahat tai reissukunto on loppunut kesken – se on oikeasti mun mielestä ihan kamala ilmaisu. Että jos lähdet ulkomaille niin pysyt siellä vaikka hammasta purren, koska on jotenkin kauhean noloa palata kotiin kun on kerran maailmalle lähtenyt. Tai ainakin pitää kovasti selitellä, koska pelkkä koti-ikävä tai tyytymättömyys uuteen asuinpaikkaan ei kuulosta tarpeeksi hyvältä syyltä luovuttaa.

Mä olen ollut todella tyytyväinen siihen, että olen tänä keväänä luovuttanut monta kertaa. Antanut olla, kun koulutehtäviä on ollut liikaa eikä niihin ole jaksanut tai pystynyt panostamaan – varsinkin, kun yleensä pyrin siihen viitoseen enkä oikein osaa laskea rimaa. Tietysti joku fiksumpi olisi alun perin arvioinut oman aikataulunsa ja voimavaransa paremmin, mutta mä olen aika innokas, haalin helposti liikaa kursseja jos ne kuulostavat mielenkiintoisilta. Enkä vain kursseja vaan mitä tahansa projekteja tai sivubisneksiä, jotka sitten joskus jäävät puolitiehen. Niin kuin ehkä se puolimaratonkin.

Ehdin kyllä suorittaa ne kurssit, jotka haluan. Ehdin lukea Lopotin myöhemminkin. Ja jos lauantaina en onnistu, ehdin juosta puolimaratoninkin joskus tulevaisuudessa.