Muutimme Espanjaan tältä kadulta numerosta 18. Palasimme numeroon 19. Sadan metrin päähän talosta, jossa asuimme seitsemän vuoden ajan.

Lidlissä oli samat myyjät kuin lähtiessä. Koirapuistossa samat koirat. Leikkipuistossa samat vanhemmat (lapset vähän vaihtuneet). Joka kulmalla tulee tuttuja vastaan. ”Ai joo, ei teitä tosiaan pariin vuoteen olekaan näkynyt”, totesi yksi. Naapuritkin tunsin valmiiksi. Heti ensimmäisenä aamuna esikoinen katosi käymään läpi kaikki kavereiden kodit. Hän menee juuri sille samalle luokalle, jonne annettiin paikka pari vuotta sitten. Kuopus ja keskimmäinen menevät päiväkotiin tien toiselle puolelle. Päiväkotiin, jossa sekä keskimmäinen että esikoinenkin ovat olleet. Kuopuksen hoitotäti on sama kuin esikoisella kuusi vuotta sitten tämän aloittaessa ensimmäistä kertaa hoidossa kodin ulkopuolella. Keskimmäisen eskariope on sama kuin hänen ensimmäinen lastentarhaopettajansa neljä vuotta sitten. Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkään, mutta selväksi varmaan tuli, että olemme palanneet todella tuttuihin maisemiin. Ympyrä on sulkeutunut.

Olen kiitollinen, että on tällainen paikka johon palata. Jossa sukellan saman tien osaksi yhteisöä, tunnen olevani jopa vähän ikävöity. Lapsilla on ystävät valmiina ja he tuntevat valmiiksi kaikki kujat ja kalliot. Harkitsimme kyllä muitakin paikkoja Helsingissä, jopa Turkua ja Espootakin, mutta päädyimme palaamaan sinne mistä lähdimmekin. Lasten kannalta tämä on aivan paras ratkaisu, ja olen saanut niin paljon apua paluumuuton osalta että olen voinut vain nii’ata joka suuntaan. En siis voi valittaa.

Mitään ”maitojuna”-morkkista en koe. Jos nyt voi jälkiviisastella, niin vähän olisi voinut jättää astioita säästöön tai muutenkin viisaammin suorittaa sitä infernaalista omaisuuden karsimista, mutta Espanjassa vietetty aika ei kaduta. Ei edes kaikki myllääminen. Mutta sellainen pieni pettymyksen maku on suussa. Henkilökohtainen. Että halusin aina asua ulkomailla, mutta en sitten saanut sitä toimimaan. Vaikka sopeuduimme hyvin, arjessa oli liian monta osaa jotka eivät toimineet ja lopulta tuntui olevan pakko palata. Pitäisi keksiä tilalle uusia unelmia ja malttaa jättää tämä unelma uudestaan toteutettavaksi toisessa elämänvaiheessa. Emmekä edes joudu ”aloittamaan alusta” vaan palaamme itse asiassa katettuun pöytään, jatkamaan siitä mihin jäimme viimeksi. Olemme lähtöruudussa, turvallisesti perillä Itä-Helsingissä, ja haikealla tavalla hyvin onnellisia.