IKUISESTI ULKOPUOLINEN

Jos kaikki Espanjassa vietetyt ajanjaksot lasketaan yhteen, olemme olleet täällä pian yhteensä 10 kuukautta. Universaalissa mittakaavassa varsin lyhyt aika, mutta esimerkiksi noin neljännes kuopuksen elämästä ja mielestäni sellainen ajanjakso, jonka aikana varmasti saa jo melko hyvän kuvan siitä, miten ympäristöönsä sopeutuu. Omalta kohdallani varsinkin kielitaito ja aiemmat kokemukset paitsi ulkomailla asumisesta myös tällaisesta ”latinalaisesta” elämänmenosta ovat auttaneet – olkootkin, ettei espanjalaisia ja eteläamerikkalaisia kannata kauheasti vertailla, varsinkaan heidän kuullen.

Yksi lempipuuhiani on jalkautua kaupungille, istua kahville (tai viinille, köh köh) ja katsella, kuinka paikalliset elävät. Siinä missä Suomessa saisi istua aika yksin ja näkisi vain hyvin pienen joukon ihmisiä, yleensä juoksemassa töihin tai kauppaan tai kiireellä kotiin, täällä elämä tuntuu keskittyvän nimenomaan julkisille paikoille. Olen ymmärtänyt, että tapaamiset sovitaan ennemmin ravintoloihin ja kahviloihin kuin kutsutaan vieraita koteihin, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Täällä ulkona syöminen on halpaa, hauskaa ja helppoa ja valitsen itsekin mieluummin rennon ravintolaillallisen (tosin noin neljä tuntia ennen kuin espanjalaiset edes harkitsevat syövänsä päivän pääaterian…). Sen lisäksi mikäli muissa espanjalaisissa asunnoissa on yhtä ankea pohja kuin meillä, on ihan ymmärrettävää ettei kukaan halua emännöidä juoksemalla pienen, eristetyn keittiön ja ruokailutilan väliä.

Rakastankin katsella näitä suuria seurueita kokoontumassa lounaalle, oluelle, huutamassa toistensa päälle, huitoen, polttamassa tupakkaa, pussailemassa lapsia poskille, nauraen aina iloisesti. Toreilla, aukioilla ja puistoissa hengailevat niin nuoret kuin mummojen ja pappojen muodostamat jengitkin, ja melutaso tuntuu tällaisesta metsäläisestä aina ihan käsittämättömältä. Samalla näitä sosiaalisia tilanteita seuratessani tunnen kovin vahvasti, että en itse tule ehkä koskaan pääsemään osaksi näitä perinteitä. En tietenkään odota sen tapahtuvan vuodessa, ei välttämättä edes vuosikymmenessä, veihän Suomessakin monta vuotta että omaan naapurustoon muodostui se rakkaiden ja luotettujen ihmisten verkosto. Mutta jos muuttaisin vaikka Turkuun tuntematta siellä ketään, pitäisin todennäköisempänä tutustua ja ystävystyä kantaturkulaisten kanssa kuin näen ystävyyden mahdollisuuden espanjalaisten kanssa.

En ole erityisen ahdistunut tästä ulkopuolisuuden tunteesta, koska jokapäiväiset ihmiskontaktit saavat kyllä itseni tuntemaan osaksi yhteisöä – vaikka roolini onkin sitten olla se pitkä skandinaavi, jolla on KOLME poikaa. Kiinakaupan myyjäperhe, leipomon rouvat, naapurit jotka tuntuvat aina olevan tulossa tai menossa. Ystävällisiä sanoja vaihdetaan, vilkutetaan, ja jatketaan matkaa. Vaikka pojat viihtyvät koulussa erinomaisesti, tuntuu sielläkin kielimuurin lisäksi erilaiset tavat ja tottumukset tekevän lähemmästä tutustumisesta vaikeaa. Seitsemänvuotiaat eivät sovi oma-aloitteisesti tapaamisia, koska koulun jälkeen he lähtevät vanhempien tai isovanhempien matkaan tekemään läksyjä. Puistossa pojat saattavat saada paikallisista seuraa riehumiseen, mutta hermostuvat välillä itse siihen etteivät täkäläiset noudata sääntöjä, odota vuoroaan ja palauta leluja samalla tavalla kuin tunnolliset suomalaistoverit. Esikoiselta katoaa koulussa tavaroita (mitä varmasti tapahtuu Suomessakin) ja erityisesti poikien heikko tietämys jalkapallosta on osoittautunut haasteeksi, ja me huomaamme kannustavamme heitä olemaan kovaäänisempiä ja rohkeampia ja unohtamaan suomalaisen kursailun.

Vaikka olen aina halunnut mieltää itseni kansainväliseksi kosmopoliitiksi, joka kukoistaa juuri seikkailuillaan vailla suomalaisen perusluonteen raskasta taakkaa, huomaan olevani oman kulttuurini vanki. Surkea sosiaalinen elämäni johtuu vähintään yhtä paljon omasta saamattomuudestani, kun en oikein keksi tapaa osallistua esimerkiksi tokaluokkalaisten äitien Whatsapp-keskusteluihin. En kyllä edes ymmärrä niistä puolia, sillä paikalliset kirjoittavat espanjaa sellaisella slangilla että se koostuu lähinnä epämääräisesti sijoitetuista konsonanteista. Tällä hetkellä käsittääkseni keskustellaan siitä, millaisen hääpuvun jonkun äiti on ostanut. Kaipaan yhteistä maaperää, sitä, että voisin vouhkata politiikasta, kasvatuksesta, yhteisistä tutuista, maailman tilasta. Niin paljon kuin tahtoisinkin olla osa aamuyölle asti ravintolassa tapaksia ja gin toniceja nauttivia perhekuntien kokoontumisia, eniten ilahtuisin luultavasti siitä, että pääsisin lukupiiriin, mökkiviikonlopulle saunomaan, kävelylle ystävän kanssa tai leikkitreffeille sohvan nurkkaan nauttimaan sellaisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee kahden tyytyväisen äidin välillä kun lapset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja jättäneet vanhempansa rauhaan.

Ja kaiken keskellä tiedän, ettei se sosiaalinen elämä vain ilmestynyt itselleni Suomessakaan vaan vaati tutustumista, työtä, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä, ystävyyden aaltoliikettä ja useita iloisia sattumia. Yhtä hyvin voin huomenna tavata täällä leikkipuistossa sielunkumppanin, tai sitten elää sen korkeintaan muutaman vuoden ajanjakson, jonka La Línealle annamme, tutustumatta yhtään kenenkään sen syvällisemmin. Olenkin viime aikoina enemmän kuin epätoivoisesti yrittänyt luoda yhteyttä ihmisten välillä keskittynyt nauttimaan siitä, että saan tarkkailla toista kulttuuria sen keskellä, elää tällaisena salasuomalaisena espanjalaista arkea ja olla ehkä ikuisesti ulkopuolinen, mutta silti ihan tyytyväinen tilanteeseen.

12 kommenttia artikkeliin ”IKUISESTI ULKOPUOLINEN

  1. Tuntuu niin kovin tutulta. Kulttuuri täällä espanjassa on ihana, juhlat ovat ihania, mutta saan itseni välillä kiinni miettimästä kunka kiva tämä juhla olisikaan Suomen ympyröissä ihmisten kesken, joiden kanssa ei ole vaivaannuttava ulkomaalainen

    Tykkää

    1. Jep, bloggaan pian eilisistä juhlista ja omasta kokemuksesta, mutta oli kyllä vähän sellainen museo-esine olo (eh heh, eikä johtunut vain iästä). Mutta sellainen tuttuus ja tapojen tunteminen helpottaa elämää ja tekee siitä jopa nautittavampaakin joissain tapauksissa.

      Liked by 1 henkilö

  2. Kyllä, kyllä, samanlaisia tuntemuksia täälläkin. Vaikka toisaalta minut taas on temmattu ihan huomaamatta siippani ja hänen sukulaistensa ja naapureidensa ja serkkujensa ja isotätien kumminkaimojen kautta mukaan kaikenlaisiin periespanjalaisiin happeningeihin. Mutta en kyllä osaa ilmaista itseäni espanjaksi niin kuin haluaisin, joka ärsyttää niin vietävästi ja luo sitä ulkopuolisuuden tunnetta.

    Liked by 1 henkilö

    1. Mäkin totesin eilen, että kielitaitokaan ei auta andalucialaisen aksentin kanssa 😀 . Sekä se, että en oikeasti ymmärrä asioita joista puhutaan; kyse saattaa olla tapahtumista, menneistä jutuista, jostain sellaisesta, jonka koko konseptin tajuaminen vaatisi paremmin yhteiskunnan ja kulttuurin tuntemisen.

      Toivottavasti ilmaisu kehittyy ja pääset pian osallistumaan täysillä!

      Tykkää

  3. Mä olen huomannut, että itselläni on tämä ystävystymiskuvio seurannut melko samanlaista kaavaa joka maassa: Alkuun aika menee ihan vain sopeutumiseen enkä osaa niin ystävistä huolehtia. Sitten alan aktiivisesti kaivata ystäviä ja lähden mukaan melkein mihin vain rientoihin mistä kavereita saattaisi löytyä. Lopulta turhaudun kun omantuntuisia ihmisiä ei osukaan kohdalle ja päätän, että olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Ja silloin tavallisesti alkaakin aika olla kypsä ja yhtäkkiä niitä ystävyyssuhteita tuntuukin kehittyvän useampiakin 🙂

    En ole itse koskaan asunut sellaisella pienellä paikkakunnalla missä ei juuri ollenkaan muita ulkomaalaisia/ulkopuolisia olisi, se on varmasti ihan omanlaisensa haaste, mutta noin muuten ihan jokaisesta tähänastisesta asuinmaasta on kyllä ennen pitkää löytynyt ystäviä. Ja siis ihan niitä sellaisia sydänystäviä joiden kanssa ystävyys on jatkunut myös muuttojen jälkeen ja pitkistä välimatkoista huolimatta. Tämä ihan vain noin rohkaisuksi, että uskon, ettei se täydellinen ulkopuolisuus jatku loputtomiin! Tietyllä tapaahan sitä on toki ulkomaalaisena aina vähän ulkopuolinen mutta omaan porukkaansa maailmalla sitä voi onneksi silti tuntea vahvasti kuuluvansa näinkin.

    Liked by 1 henkilö

    1. Sä osaat Kata usein tuoda hyvin rakentavasti esille sen ”hätä ei ole tämännäköinen”-viestin. Koska olet varmasti oikeassa.
      Täälläkin se ainoa ystävä (expat) on tosi kiva tyyppi ja en itse kärsi siitä ulkopuolisuudesta suuressa mittakaavassa; osaan aika hyvin tällä hetkellä nauttia tästä tilaisuudesta elää erilaista elämää.

      Ja meillähän on täällä tosi paljon expatteja, he tosin ovat aika nuoria ja kaikki työssä tuossa rajan toisella puolella. Ei hätä ole tosiaan tämän näköinen :).

      Tykkää

  4. Päivitysilmoitus: ENSIMMÄINEN SYNTTÄRIKUTSU ESPANJASSA – Periaatteen Nainen

  5. Päivitysilmoitus: MITEN ASUA ULKOMAILLA? – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s