MASENTAAKO?

Tänä syksynä monet ystävät kirjoittivat avoimesti sosiaalisessa mediassa siitä kuinka raskas erityisesti marraskuu oli monelle ollut. Ilman mitään erityistä syytä. Puhuttiin uupumuksesta, alakulosta, masennuksestakin. Ymmärrän kyllä hyvin kuinka vuoden lopussa usein väsyttää – käsi nousee ylös täälläkin – mutta masennus itsessään on mulle monella tapaa vieras ilmiö. Vaikka ystäväpiiriin on aina kuulunut masentuneita, en silti oikein ole koskaan ymmärtänyt miltä se tuntuu. Itselläkin on välillä kausia, jolloin elämä on matalalentoa, ahdistaa tai on unettomuutta, saamattomuutta, tunnottumuuttakin, mutta kaiken pohjalla on aina sellainen optimistinen ote elämään. Että se parempi päivä koittaa, aivan varmasti.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri sellainen rasittava tyyppi, joka saattoi kommentoida masentuneelle kuinka varmaan kannattaisi urheilla kun säännöllinen liikunta piristää, ehkä jopa mietin että kannattaisi varmaan ryhdistäytyä. Ajatella Afrikan lapsia, siellä ne asiat vasta huonosti ovat. Vuosien saatossa olen sentään oppinut pitämään törpöt kommentit sisälläni ja vaikka en vieläkään ymmärrä, millainen on masentuneen harmaa mielenmaisema, osaan olla jo empaattisempi. Yritän oppia. Suomessa asia tuntuu olevan vahvasti esillä, paitsi omassa kaveripiirissä niin myös mediassa ja jotenkin jopa jossain kansallisluonteessa. Masennus näkyy ja kuuluu, mikä on tietenkin hyvä, koska stigmoja ei tosiaan tarvita.

Täällä Espanjassa taas tuntuu, että kukaan ei ole masentunut. Se tietenkin liittyy suuresti siihen, että otantani perustuu noin kahteen ihmiseen joista kumpikaan ei ole edes paikallisia, enkä juuri lue lehtiä (kuten ei täällä päin kukaan muukaan) ja televisiosta tulee sellaista hömppää, jossa huudetaan kilpaa eikä istuta Mirja Pyykön vieressä puhumassa itsemurha-ajatuksista. Se ei välttämättä ole hyvä asia: aivan satavarmasti Espanjaan mahtuu satoja tuhansia masentuneita, ja jos ympäristössä asia on tabu tai vähintään hyvin poikkeuksellista, ei sairastaminen varmasti ole yhtään helpompaa. Löysin tilaston vuodelta 2015, jonka mukaan väestöstä jopa 5,2 prosenttia sairastaa masennusta – siis 2,4 miljoonaa ihmistä. Suomessa lukema on vain vähän korkeampi: noin 7 prosenttia suomalaisista sairastaa masennusta.

Näiden numeroiden valossa olen siis vähän hakoteillä mutuiluni kanssa, sillä masennus on täällä yllättävänkin yleistä. Olen ymmärtänyt artikkeleiden perusteella, että Espanjassa lukemat ovat kohonneet nimenomaan pitkittyneen talouskriisin vuoksi – ei sillä, etteikö lama vaikuttaisi Suomenkin lukemiin. Olen miettinyt, onko tällaisessa ympäristössä vaikeampaa vai helpompaa sairastaa: kulttuuri on yhteisöllinen, ilmasto aurinkoinen ja lämmin ja ulkoelämään houkutteleva, ihmiset ovat yleisesti ottaen avoimempia ja viettävät selvästi paljon aikaa isoissa joukoissa. Kun tunnen itseni ulkopuoliseksi, tiedän aina että Suomessa minulla on omat ihmiseni, joiden kanssa voin vaikka mököttää hiljaa ja katsoa televisiota ja olla mukana menossa. Mutta jos olisin paikallinen, joka ei jaksaisi seurustella, ei viihtyisi auringossa ja ravintoloissa yö myöhään, tuntuisiko se kaksin verroin yhtä vaikealta kuin sairastaa ympäristössä, jossa eristäytyminen ja yksinäisyys on sosiaalisesti hyväksyttävämpää?

Mene ja tiedä. Tilastot osoittavat, että iloiset paikalliset sunnuntaikävelyllä rannalla ja aukiolla puluja syöttävät perheet ovat vain osa totuudesta – sen, mitä minä ulkopuolisena näen. Mitä enemmän noita tilastoja tutkin, sitä suuremmalta myytiltä tuntuu suomalaisten korkeat masennusluvut. Siis ovathan ne korkeat, mutta sellaiset argumentit kuten ”kehitysmaissa kaikki ovat iloisia ja kiitollisia” osoittautuvat melkoiseksi fuulaksi ja enemmän vain mielikuviksi, kuin totuudeksi. Ja vaikka olin ajatellut, että eihän täällä kukaan nyt voi olla masentunut (olut on halpaa, ihmiset hymyilevät ja koskevat toisiinsa, aurinko paistaa hei!) huomaan olleeni jälleen omien asenteideni uhri. Koska eihän se masennus säätä katso. Ehkä se sairastaminen onkin Suomessa helpompaa, koska Suomessa ongelma tiedostetaan ja monessa suhteessa resursseja hoitoon on hyvin (tai no, ainakin paremmin kuin monessa köyhemmässä maassa). Jos joku asia on osoittautunut kiehtovaksi tässä muuttoprosessissa niin tilastot. Usein kun teen päätelmiä omien ohuiden arkielämän kokemusteni perusteella, joudun toteamaan ne tilastojen valossa vääriksi. Ehkä täällä sairastetaan piilossa?

PC031455.jpg
Kuvan herrasmiehet hengailivat rannalla eräänä sunnuntaina, eivätkä he liity juttuun millään tavalla. 

2 kommenttia artikkeliin ”MASENTAAKO?

  1. Ottamatta kantaa kultuuri eroihin, joita en tunne, niin hieman ahdistusta ajattelin avata. Itselläni se kehittyi ihan salakavalasti, vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka syvissä vesissä sitä onkaan kahlannut. En hukkunut, onneksi. Nyt kun jo osaa analysoida itseään, niin huomaan ahdistukseni olleen sellainen tunne, mikä vie kaikesta hienosta terän. Se laskeutuu kuin näkymätön usva kaiken päälle, painaa hartioita ja saa (ainakin minut) inhoamaan syvästi itseäni. Olin äkäinen ja hermostunut, osaamatta tarkalleen sanoa, miksi. Mistään ei tullut sellaista isoa ilon tunnetta, jotenkin se tunne aina lipsui juuri ja juuri saavuttamattomiin. Ja taas olin äkäinen. Odotin koko ajan jotain, jotain joka saisi minut onnelliseksi, jotain jolle nauraa ihan sydämen kyllyydestä. Vaikka se kaikki onni oli juuri siinä; kaksi ihanaa lasta ja puoliso. Hassuinta oli ehkä se, kuinka pirusti minä tsemppasin. Minä yritin ja yritin, kehuin lapsia, koin huonoa omaatuntoa ajatuksistani ja tsemppasin, että jaksan – okei, välillä vain itkin. Siksi kukaan ei kai oikein huomannut, kuinka paska olo mulla oli. Ja se tunne, kun kaikki helpotti ekan kerran! Ihan huikeeta! En kai vieläkään ole ihan ookoo, mutta nyt mennään jo päiviä hyvissä fiiliksissä. Lääkärissä en koskaan käynyt, en vain jaksanut, joten ihan itsestään ahdistuskin helpotti. Turhan monta vuotta se multa vaan vei.

    Tykkää

    1. Kiitos ❤ Mä arvostan tosi paljon jokaista ihmistä, joka jaksaa avata näitä ajatuksia ja tuntemuksia. Olen jonkin verran yrittänyt lukea aiheesta kirjoitettuja omakohtaisia kertomuksia ja monet ystävät kertovat, mutta kuten missä tahansa sairaudessa, jokaisella on se oma polkunsa. Hienoa kuulla, että jotkut päivät ovat jo parempia. Toivottavasti tulevat vuodet korvaavat niitä, jotka ovat menneet sumussa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s