Sellaiseksi olen itseni tuntenut. Vaikka tiesin jo alusta asti, että emme ole tulleet jäädäksemme, silti tuntuu väärältä lähteä ja jättää tämä kaupunki. Tiedän kolmen vuoden ajan purnanneeni loputtoman paljon roskaamisesta, laittomuuksista, ilmansaasteista ja vanhempien WhatsApp-ryhmistä, enkä väitä etteivätkö ne vielä lähdön hetkelläkin kun kaikki saa kultareunuksen vähän vituttaisi. Se kyllä kuuluu myös pikkaisen perusluonteeseeni: olen niitä ihmisiä, joilla on ongelma joka ratkaisuun. Katselen maailmaa melko kriittisenä valmiina esittämään kehitysehdotukseni kysymättäkin. Niinpä näin jälkiviisaana pelkään pelottaneeni kaikki pois lempikaupungistani La Líneasta.

Nyt olen vakavasti huolissani että koko kaupunki menee konkurssiin kun lähdemme takaisin Suomeen. Tai vähintäänkin kantakahvilamme liikevaihto tulee romahtamaan kun emme käy montaa kertaa viikossa bocadilloilla ja kaakaoilla. Kahden viikon kuluttua olemme jo palelemassa pohjoisessa. En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut pimeydestä tai pakkasesta, vaikka lempeää merituulta ja lähes jatkuvaa auringonpaistetta tulee taatusti ikävä viimeistään kun löydän itseni taas eteisestä joka onkin täynnä neljän eri vuodenajan varusteita pelkkien varvastossujen sijaan. Mutta sama luopumisen tuska jota podin puolitoista vuotta sitten Herttoniemessä on taas läsnä arjessa. Helsingin hyvät puolet ovat täysin erilaisia kuin Andalusian hyvät puolet. Yritän parhaani mukaan lähestyä lähtöä kiitollisuuden kautta – miten onnekas olen kun olen saanut kokea kaiken tämän! – mutta itken silti kuin vauva. Koliikkivauva.

Mutta sen lisäksi että olen säälinyt itseäni, olen ollut surullinen La Línean puolesta. En siksi, että ihmisenä olisin aivan valtava menetys tälle kaupungille, mutta uskon, että jokainen etenkin ulkomaalainen, joka yhtään puhuu paikan puolesta, on tärkeä. La Línea on paikka, joka voisi olla oikea helmi Aurinkorannikon länsipäässä. Tai onhan se, mutta eihän tänne turistit löydä. Gibraltarille kulkevat ajavat kaupungin reunoja, näkevät öljyjalustamon tupruttamassa savua, rajalla päivystävät tupakan salakuljettajat ja rähjäisyyden. Vain parin sadan metrin päässä on pieni, mutta kaunis ja eloisa kaupunki, jonka monet ravintolat ovat tarjonnaltaan todella tasokkaita. Täällä on kulttuuria ja paljon erilaisia tapahtumia, joilla paikalliset tahtovat pitää puoliaan huumekauppiaita ja korruptoituneita politiikkoja vastaan. Jos rannoista pidettäisiin parempaa huolta ja koko kaupunki sitoutuisi pitämään ympäristön siistinä, potentiaali kasvaisi huimasti. Brexitiä en viitsi edes ajatella – täälläkin on alun hermoilun jälkeen alettu epäillä, ettei mikään muutu. Jos ei parempaan niin ei huonompaankaan.

Niin koirapuiston kaverit kuin poikien luokkatoverit vanhempineen ovat tehneet meille selväksi, että meitä ikävöidään. Vaikka olen yhä ulkopuolinen, huomaan kulkevani kaupungilla jatkuvasti käsi pystyssä. Tuolla on naapuri. Tuolla tanssikoulun sihteeri. Tuolla poikien musiikinopettaja. Tuolla jäätelöbaarin tarjoilija. Loppujen lopuksi olenkin muodostanut ympärilleni oman yhteisön. Tai tullut osaksi täkäläistä yhteisöä. Ja siitä luopuminen kirpaisee. Mutta kun laastari on repäisty, tiedän, että arki jatkuu normaalina niin täällä kuin sitten Suomessakin. Täällä on totuttu lähtöihin. Expatit tulevat ja menevät. Meidänkin arkemme muuttuu suomalaiseksi parissa viikossa, kun pojilla alkaa koulu, eskari ja päiväkoti. Olemme poikien kanssa psyykanneet itseämme sillä ajatuksella, että pääsemme tänne pitkälle kesälomalle, mutta silloin olemme taas vain turisteja. Niinpä vaalin näitä muistoja ja aikoja mielessäni, ja onneksi paljon on tallentunut blogiinkin. Varmaa on, että minä tulen kaipaamaan tätä kaupunkia enemmän kuin se minua.