Ja hieman myös tyhjä sydän.

Tarkoitus ei ole valittaa koko kesäkuuta, mutta nyt vielä kerran todettakoon, että ihan hullun hommaa tämä muuttaminen. Nyt en puhu siitä epäilystä, että kyseenalaistan jatkuvasti onko järkeä hylätä hieno maa, hyvät ystävät, sosiaaliturva ja neljä vuodenaikaa vaan itse muuttamisesta. Prosessista.
Joku fiksumpihan olisi aloittanut sen hieman aikaisemmin. Nyt viimeiset viisi viikkoa on paketoitu kasaan sellaista tahtia, että jos tästä selviän ilman mahahaavaa niin selviän varmaan mistä vain. Omaisuus on karsittu viiteen kuutioon ja en omista enää mitään ylimääräistä, mutta jatkuva konmarittaminen, karsiminen ja kierrätys on vaatinut veronsa. Niitä veroja on maksettu lämpiminä aterioina, yöunina, itsestään huolenpitona ja välillä myös ihan rahalla.

Kuukauteen on mahtunut niin paljon jäähyväisiä: Skumppaa rantakalliolla maailman parhaiden naapurien kanssa. Kuopuksen kolmevuotistarkastus neuvolassa, jonka päätteeksi piti itkeä muutama kyynel neuvolatädille, joka on ollut tasan seitsemän vuoden ajan mulle tärkeä tsemppari. Viimeinen kävelymatka poikien kerholta kotiin ja hyvästit kerhotädille, joka on neljän vuoden aikana hoitanut jokaista mun poikaa jaksaen askarrella, laulattaa ja vahtia hulivilejä. Viimeiset syntymäpäivät joita juhlittiin vielä kerran tässä kodissa sukulaisten ja kummien kesken – monennetkohan olivat, en edes osaa laskea. Olen surrut absurdeja asioita, kuten sitä että joudun poistamaan kodin wi-fin käytöstä ja melko iäkäs seinänaapurimme saattaa saada riesakseen jotain hulluja. Nyt alan olla jo muutosta ja jatkuvista hyvästeistä niin väsynyt, ettei enää edes itketä.

Koska iso osa kaikesta konkreettisesta ajoittui juuri viimeisille viikoille, en ole jaksanut enkä ehtinyt hyvästellä kaikkia ihmisiä, jotka olisin tahtonut vielä nähdä. Tai hyvästellä ja hyvästellä, emmeköhän me viimeistään ensi kesänä tule Suomeen käymään, mutta tämä on osaltani loppu rakkaan mammajengin säännöllisen satunnaisille tapaamisille, entiseltä työpaikalta elämään jääneiden ihmisten kanssa illallistamiselle, leikkipuistotreffeille ja jo kerran kokoontumaan ehtineelle paikallisten äitien pihajumppapiirille. Vuosien aikana elämään on ehtinyt muotoutua monta sellaista rutiinia, joiden merkityksen mielenterveydelle ymmärtää vasta kun niistä joutuu luopumaan. Ja lenkkeily, jota en ole pystynyt koko keväänä harrastamaan; en varmaan pystyisi juoksemaan metriäkään kun pärskisin ikävääni upeissa itähelsinkiläisissä merimaisemissa.

Kuten varmasti kirjoituksistakin välittyy, on tämä projekti tuntunut melko työläältä kun jaloissa pyörii kolme lasta, joille kaiken keskeneräisyyden keskellä tahtoo pitää mahdollisimman tylsän ja tavallisen arjen, ja kun on lykännyt vuosien ajan niiden laatikoiden ja kaappien tyhjäystä – oma vika, täytyy tunnustaa. Metatyön määrä on yllättynyt, kun joka päivä on ollut jotain lajiteltavaa tai roudattavaa. Huomenna on meidän viimeinen iltamme Herttoniemessä, enkä tiedä jaksanko muuta kuin kaivautua peiton alle ja valmistautua torstain urakkaan, johon sisältyy ainakin viimeinen kuntoutuspalaveri (kyllä, hyvästit puheterapeutille!), lisää kierrätystä, viimeisten tavaroiden vieminen varastoon sekä siirtyminen väliaikaismajoitukseen kahdeksi yöksi – siellä tahtoisin korkata pullon viiniä ja puhua näitä tunteita läpi koko yön, mutta luultavasti nukahdan saunan lauteille.