Siitä asti kun ensimmäisen kerran tulimme La Líneaan joulukuussa 2015 (tuntuu muuten ikuisuudelta!), olen useamminkin kerran kertonut kokemuksistamme kaupungissa. Meitä oli varoiteltu jo etukäteen, mutta olimmekin iloisesti yllättyneitä. Parhaimmillaan tämä kotikaupunkimme on kaunis, autenttinen andalusialainen kaupunki jossa asuu puheliaita, ystävällisiä ihmisiä. Kaupunki, jonka molemmilla puolilla on merta ja rantaviivaa, kaupunki, josta näkee Afrikkaan ja josta voi kävellä kokonaan toiseen valtioon.

Mutta viime aikoina ne La Línean synkkemät puolet ovat olleet paljon esillä. Jo pitkään pinnan alla kytenyt huumeongelma tuntuu nyt räjähtäneen käsiin, ja joissain medioissa La Líneaa on vähemmän imartelevasti kutsuttu ”Espanjan Kolumbiaksi”. Brittiläinen julkaisu Independent kutsui La Líneaa juuri ”Espanjan huumepääkaupungiksi”. Ja kyllähän mekin tiedämme, että se on ihan totta. Olemme ajaneet hakemaan lapsia koulusta kun poliisit ratsasivat matkan varrella kokonaista korttelia. Olen nähnyt itse, kuinka huumeita salakuljetetaan Marokosta Espanjaan. Kuulemme jatkuvasti erilaisia tarinoita milloin mistäkin epäonnistuneesta operaatiosta ja toisaalta näemme tässä muuten niin köyhässä kaupungissa uskomattoman hienoja katumaastureita ja todella prameita timangeja. Eivät välttämättä toki ole aitoja, minähän en niitä erottaisi.

Viime kuussa aivan meidän kodin vieressä – ja me muuten asumme hyvällä alueella, aivan kaupungintalon ja kaupungin parhaan hotellin vieressä – poliisit ajoivat takaa pitkään etsinnässä ollutta huumepomoa, joka kaatui skootterilla kaasutellessaan karkuun. Hänet vietiin sairaalaan, josta sitten yli kymmenen naamioitunutta ja aseistautunutta jengiläistä kävivät hänet väkivalloin hakemassa pois. Muutama päivä myöhemmin sekava potilas oli mennyt sairaalan lasten ensiapuun ja pahoinpidellyt sairaanhoitajan. Koko sairaala itsessään on jo oikea murheenkryyni, sillä uutta, modernia sairaalaa on odotettu vuosia ja kun se vihdoin on saatu auki, puuttuu esimerkiksi lastenosastolta 2/3 henkilökunnasta. Paikalliset eivät uskalla mennä ensiapuun.

Meitä ei pelota, vaikka pormestari on nimennyt tien toisella puolella olevan kaupungin kerrostalojen korttelin ”no-go alueeksi”. Elämä jatkuu täällä normaalisti. Enemmän ahdistaa saasteet; erilaisia myrkkykaasuja on ollut taas ilma täynnä, kiitos paitsi niiden rahtilaivojen, Gibraltarille suuntaavan liikenteen niin ennen kaikkea vain muutamien kilometrien päässä olevan öljyjalostamon. Jos jossain olemme ykkösiä niin keuhkosairauksissa ja syövissä! Enkä tiedä, muuttuuko mikään ikinä: Raha puhuu kovempaa kuin paikalliset, ja toisaalta kaikki jotka pystyvät pakenevat La Líneasta, ja jäljelle jää se kansanosa ketä ei kiinnosta. Myös paikallisten välinpitämättömyys, roskaaminen ja puhdas sikailu ärsyttävät.

Selvää on, että tänne ei jäädä. Lähteminen tulee varmasti olemaan katkeransuloista, koska La Línea on monella tapaa rakas paikka täynnä ihania muistoja. Mutta vaakakupissa painaa turvallisuus, terveys ja tulevaisuus. Vaikka kuinka itse kannustaisi lapsia opiskelemaan, teini-iässä he karkaavat jo kauemmas ja jos täällä nuorisotyöttömyyden keskellä niin monet nuoret valitsevat väärin ja lähtevät osaksi kansainvälistä huumebisnestä… haluan kasvattaa lapsia kuplassa, edes vähän. Enkä halua riskeerata, että astmaatikkoperhe saa ikuisia terveysvaikeuksia tämän ilman takia. Joten olemme jo alkaneet tehdä suunnitelmaa ensi vuodelle.

Mikä tässä eniten surettaa on se, että siinä missä me voimme lähteä Suomeen vaikka huomenna niin paikallisilla ei ole sitä vaihtoehtoa. Meillä on jopa varaa valita – voimme leikitellä ajatuksella muuttaa ulkomaille, ja toteuttaakin sen. Mutta en tiedä miltä tuntuisi kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa kaikki näyttää toivottomalta. Kaiken muun päälle vielä kaupungin taloutta ravisteleva Brexit. En tiedä millaista olisi katsoa kuinka oma kotikaupunki rapistuu silmissä eikä välttämättä olisi mitään mahdollisuuksia muuttaa, joko itseään toisaalle tai sitten kaupungin kehityssuuntaa. Joten samalla kun mietimme ”mitä seuraavaksi”, tunnen myös huonoa omatuntoa. Toivon, että kun on aika sanoa hyvästit, näyttää La Línean tulevaisuus jo valoisammalta.