Otsikko on kaikin puolin epäpätevä, mutta halusin teille muillekin tämän Kari Tapio-korvamadon. Täällä nimittäin muutaman vähän seesteisemmän, mutta silti toki sateisen, päivän jälkeen taas tuuli paukkuu ja mietin, että kun nyt erehdyin laittamaan parvekkeelle parit vaatteet kuivumaan niin niitä varmaan taas keräillään tuolta tien toiselta puolelta kunnantalon pihalta lähiaikoina. Sellaista se on. Elävästi tulee mieleen helmikuu kahden vuoden takaa, kun koko kuukauden satoi vaakasuoraan ja se vitutti. Oltiin kolmisteen poikien kanssa kotona joka päivä kymmenen tuntia ja samalla kun mietin, voitaisiinko vaihtaa paluuliput Suomeen vaikka seuraavalle päivälle, tuuttasi puhelimeen kavereiden kuvia pulkkamäestä ja jääluisteluista. Että vahva dé jà vu täällä.

Tällaiset myrskyt olivat kyllä myös viime talvena, mutta ne olivat juuri ennen saapumistamme marraskuussa. Silloinkin seurauksena oli mm. suuret tulvat, jonka seurauksena meille tuli se kaikkien aikojen ensimmäinen sijaishoitokoira, Simo. Ja niin siinä kävi nytkin, että perjantai-iltana kotiovelle tuotiin läpimärkä, tärisevä koira. Bricor. Sinällään ajoitus oli täydellinen, vietettiinhän eilen 3.3. löytöeläinten päivää. Saatiin oma löytöeläin. Tämä kyllä lähtee Suomeen loppukuusta, mutta nyt kävi niin että minä siihen vallan ihastuin ja olisin pitänyt koko ketun tai jonkun aavikkokojootin näköisen kaverin jos kotona oltaisiin oltu myötämielisiä. Ei oltu. Bricorilla ei ole kuitenkaan vielä pysyvää kotia Suomessa, vaan häntä voi hakea adoptioon täällä. Suosittelen. Koira on kuin ihmisen mieli, noin 6-vuotias leikattu uros, pienikokoinen, hellyydenkipeä mutta ei mikään läheisriippuvainen, matalan profiilin rauhallinen koira joka saa pentumaiset hepulit aina kun lähdetään ulos. Olin tavannut Bricorin tarhallakin pari kertaa ja siellä pitänyt sen sivusta seuraavaa tarkkailijaluonnetta vähän tylsänä, mutta olin väärässä – koira on aivan ihana.

Koiratarhan tilannetta on ollut tuskaista seurata, kun juuri mitään ei voi tehdä. Vielä ensi viikoksi on luvattu rankkasateita ja joet tulvivat jo nyt. Laakson pohjalla sijaitsevalle tarhalle ei pääse kuin nelivedoilla ja nyt jännitetään, joudutaanko loput 150 koiraa joita ei ole saatu hätäsijoitukseen evakuoimaan härkätaisteluareenalle. Meillä ei kotona ole juuri mitään hätää, kauppaan on päässyt, mitä nyt kaduilla lentelee roskikset ja palmunoksat. Oma lukunsa on itse kunkin mielenterveys, kun olemme viettäneet viikon sisällä keskenämme. Tänään totesin esikoiselle, joka kyllä oli mielissään kun kolmen päivän vapaan jälkeen koulut suljettiin loppuviikoksi vaarallisten tuulien takia (oli muuten parhaimmillaan, tai pahimmillaan, 50 km/h) että huomenna isot pojat saavat luvan mennä kouluun vaikka mitä sataisi taivaalta. ”Vaikka tulisi happosade?”, kysyi tuo ärsyttävän terävä 7-vuotias.

Sellaista meillä Espanjassa. Ei olla Aurinkorannikolla paljoa nähty aurinkoa, mutta kolmannessa kerroksessa on suhteellisen turvallista tuijotella ulos ja ihmetellä vesimäärää. Ottaen huomioon ympäri Eurooppaa vaikuttavat extremekelit ei voi kuin ihmetellä, kuinka kauan sitä ilmastonmuutosta vähätellään. Vaikka aina välillä mielessä käy tänne Etelä-Espanjaan asettuminen for good niin sitten muistan kesien kuivat, polttavan kuumat kuukaudet jolloin käristytään 40 asteessa ja sitten trooppista hirmumyrskyä imitoivat talvisateet. Kun tietää, että tämä vain tästä pahenee. Nyt lähden viemään Bricorin pihalle, vaikka onneksi tämä sisäsiisti malliyksilö ymmärtää pissata heti ekaa puunrunkoa vasten ja sitten sipsuttaa nopeasti takaisin sisälle.

PS. Huomenna muuten tulee Ylen MOT-ohjelmassa asiaa rescuekoirista. Yritän sen päästä itsekin näkemään, sillä aihe luonnollisesti liippaa erittäin läheltä. Jossain vaiheessa kirjoitan aiheesta taas lisää, mutta toivon huomiselta ohjelmasta asiallista ja monipuolista käsittelyä.