Olette saattaneet huomata, että pidän paljon sekä syömisestä että Sevillasta. Niinpä tuo tammikuun lopussa pidetty Periaatteen Naisen henkilökohtainen syömisfestivaali Sevillassa ansaitsee ihan oman postauksensa: vain ammattilainen pystyy ahtamaan (kirjaimellisesti) 30 tuntiin kahdeksan ateriaa. Oikeasti olisin kyllä syönyt vielä yhdeksännenkin, jollen olisi unohtunut Alcázarin palatsin museokauppaan juuri ennen lähtöä. Löysin nimittäin yliopistoa vastapäätä todella herkullisen näköisen libanonilaisen ravintolan… Joka sitten odottaa meitä ensi kerralla, onhan mun pakko päästä sinne! Sekä libanonilaiseen, että uudestaan Sevillaan.

Ensimmäinen ateria nautittiin heti kun pääsin pois bussista, mutta en ottanut hyvästä kahvista ja huonoista churroista kuvia. Pian sen jälkeen kun olimme vieneet mun repun majoitukseen päädyimme lähellä sijaitsevalle Plaza del Salvadorille, joka on elävä esimerkki siitä, mitä rakastan Espanjassa. Sitä kulttuuria. Lauantaina aamupäivällä koko aukio on täynnä iloisesti pälättäviä ihmisiä, juomassa Cruz Campoa, pientä cervecitaa, ei mitään dokaamista vaan yhdessä oloa auringossa, jaetaan tapaksia, vaihdetaan kuulumisia. Mä en tietenkään päässyt vielä olemaan osa tätä rentoa ulkona hengailun kulttuuria, mutta kuten kuvasta voi päätellä olin tosi tyytyväinen kun sain salakatsella sosialisoivia espanjalaisia tinto de veranon ja eräästä kojusta haettujen ihanan paksujen ranskalaisten ja aioli-majoneesin kanssa.

Seuraavaksi päätimme lähteä kokeilemaan friteerattua kalaa, jota äitini oli nähnyt myytävän lähellä aamiaispaikkaa. Kävelykilometrejä kertyikin yli 15 per päivä, kun seikkailimme ravintolasta toiseen! Valitettavasti tuo legendaarinen ja paikallisten keskuudessa ilmeisen suosittu paikka, Freiduria Puerta de la Carne, oli tosi huono. Maksoimme seitsemän euroa muutamasta kuppasesta kalanpalasta, jotka meille lätki sinänsä ihan katu-uskottaviin sanomalehtikääreisiin itsekin aika happaman lahnan oloinen rouvashenkilö. Parasta oli kuitenkin syödä ne friteeratut turskat auringon paahteessa puiston penkillä, vaikka suuhun jäikin paha maku, eikä pelkästään kalasta.

Seuraavaksi suuntasimme paikkaan, jonka olimme todenneet jo ensimmäisellä kerralla erittäin mainioksi. El Baratillo oli paikka, jossa ensimmäisen kerran suostuin maistamaan vuohenjuustoa ja sen jälkeen en muuta olisi syönytkään. Tässä vaiheessa olin ollut siis kaupungissa neljä tuntia, kun oli jo pakottava tarve saada elää uudestaan se friteeratun vuohenjuuston ja paholaisenhillon taivaallinen yhdistelmä. Mutta eih, annos ei ollut enää entisensä! Noh, pettymys ei ollut mitenkään pohjaton (toisin kuin ruokahaluni), sillä oli ihana taas vakoilla paikallisia perheitä ja kaveriporukoita, eivätkä annokset olleet ollenkaan hullumpia ja jälleen kerran useamman tapaksen ja viinilasin hinta oli noin 17 euroa.

Siitäkin huolimatta, että aloimme olla jo aika täynnä, suuntasimme vielä illalla pienen keventävän kävelyn jälkeen yksille. Emmekä voineet vastustaa sitä tapaslistaa. Bar Alfalfa on söpö, pieni ja erittäin paikallinen (toisaalta myös ilmeisesti expattien suosima) baari, jonka minimaalisessa keittiössä super cool punkkarityttö teki tapaksia. Erityisesti pitää kehua sitä, että listalla oli eritelty sekä vegaaneille ja vegetaristeille sopivat tuotteet. Se ei ole espanjalaisessa keittiössä mikään itsestäänselvyys.

11 eurolla nautimme kolme juomaa ja kaksi täyttävää tapasta. ”Hyvä ruoka, parempi mieli” oli kyllä ehdottomasti tuon matkan motto, koska jälleen kerran hyrisin tyytyväisenä kun sain kaikki aisteja hemmottelevia annoksia eteeni ihan naurettavan halvalla. Niin kuin sanottu, Espanjassa elän syödäkseni ja ainakin Sevillassa se päti todella hyvin.

Seuraavana aamuna sain koko Espanjanmatkan surkeimmat churrot, paskinta palvelua ja kylmintä kahvia Bar Entrevarales-nimisessä paikassa. Muuta teidän ei siitä tarvitse tietää kuin että sinne ei kannata mennä. Piste. Onneksi Sevillassa ei tarvinnut nähdä nälkää, vaan kävimme tasaisin väliajoin toteamassa Alcázarin palatsin jonon liian pitkäksi ja menimme välitapaksille. Ensimmäiseksi menimme jälleen kerran erittäin suosittuun Bodega Santa Cruziin, jossa todennäköisesti joudut syömään ulkona seisten – eikä se haittaa ollenkaan! Paikassa on erittäin halvat ja varsin maukkaat tapakset, erityisesti montadito-leivät olivat suosiossa. Hyvin autenttinen meininki, suosittelen!

Matkan viimeinen ateria syötiin Cerveceria Giraldassa. 22 eurolla pöytä täyttyi kolmesta lasillisesta viiniä, kakusta ja cappucinosta sekä neljästä tapasannoksesta. Kasvissyöjälle tämä ei ehkä ollut se kaikista kulinaarisin elämys, vähän suolaista ja rasvaista, mutta ei missään nimessä pahaa. Paikallisten ja turistien täyttämä sunnuntai-iltapäivänä ja etenkin paikalliset tilasivat isoja annoksia friteerattua kalaa jaettavaksi yhdessä. Lihansyöjämummi kehui paljon omia annoksiaan, minä arvostin erityisesti syntisen hyvää kakkua, siistiä vessaa ja kauniita kaakeleita.

Majoitus oli tällä(kin) kertaa AirBnB:n kautta, sillä mummi vietti ennen mun tuloa koko viikon Sevillassa. Seitsemän yötä tässä ”sviitissä” maksoi n.350 euroa ja oli koko rahan arvoinen, vaikkei siihen kuulunutkaan aamupalaa. Sijainti oli loistava San Pedron kirkkoa vastapäätä aivan Metropol Parasolin vieressä, ja huoneessa oli koko Espanjan parhaimmat sängyt sekä ihana suihku. AirBnB-emäntämme vasta ihana olikin, kutsui viereisessä asunnossa sijaitsevaan kotiinsa katsomaan ja oli ehkä vain maailman sympaattisin tyyppi. (Kuvat on pöllitty asunnon AirBnB-sivuilta.)

Joten jälleen kerran lämmin suositus Sevillalle. Menkää sinne. Syökää paljon.