Vielä lokakuussa en ollut kuullutkaan La Línean kaupungista. Ja kun marraskuussa meille selvisi tämä seuraava kohde Skotlannin jälkeen, eivät ne asiat mitä paikasta kuulin olleet erityisen imartelevia. Monet työkaverini olivat käyneet Gibraltarilla, jonne ainoa reitti maatietä pitkin käy La Línean läpi. Siinä missä ensireaktio uutisiin Espanjaan muutosta oli kateellista huokailua, muuttui se hieman vahingoniloiseksi naureskeluksi kun tarkensin määränpäämme. Yleisin sana kuvailemaan aluetta oli ”ghetto”, sitten ”hirveä slummi”, ja ”voi teitä raukkoja”. Kun netistäkin löytyi lähinnä negatiivisia kokemuksia – kauhutarinoita katuryöstöistä, saastuneesta täyttömaasta ja käsiin hajoavista kiinteistöistä – niin aloin itsekin epäillä sitä, millaiseen rotankoloon mies oli meidät muuttamassa.

Kun Käytännön Miehelle tarjottiin töitä Gibraltarilta oli alusta asti selvää, että meidän rahamme eivät riitä edes yksiön vuokraan sillä puolella salmea. Niinpä kotia alettiin suosiolla etsiä rajan takaa Espanjasta, josta parhaimmillaan kävelee viidessä minuutissa passintarkastukseen ja 20 minuutissa Gibraltarin keskustaan. Järjestely ei ole mitenkään harvinainen, vaan rajatarkastuksissa on aamuisin ja iltaisin jono expatteja, joilla on työpaikat Gibraltarilla ja kodit Espanjan puolella La Líneassa tai naapurikaupungeissa San Roquessa tai Santa Margaritassa. Vaikka joskus itsekin työllistyisin Gibraltarille, meistä tuskin tulisi gibraltarilaisia: Asuntojen hinnat ovat siellä suunnilleen kolminkertaiset enkä itse välitä alueen ahtaudesta, joka pahenee kesällä kun niemelle saapuu päivittäin tuhansia turisteja Aurinkorannikolta tai risteilyaluksilla.

No, ovatko kaikki pahimmat painajaiset uudesta kotikaupungista käyneet toteen?

Eivät todellakaan. Ymmärrän kyllä, että jos näkee kaupungin vain ajomatkalla rajalle, se näyttää rähjäiseltä. Ja okei, La Línea on rähjäinen ja monin paikoin likainen ja kaikista surkeimmilla seuduilla suorastaan saastainen, mutta ei tämä mikään Etelä-Espanjan Bronx ole. Meillä kävi ihan mieletön munkki kodin kanssa, sillä asunto on lähellä rajaa, alueen hienointa hotellia vastapäätä, kunnallishallinnon vieressä, muutaman minuutin kävelymatkan päässä keskustasta sekä merenrantabulevardilta, jonka varrella on ranta, leikkipuistoja ja huviveneiden satama. Sen lisäksi talon edessä on ala-aste ja meidän takapihallamme on yläaste. Luultavasti näiden naapureiden ansiosta asumme kaupungin siisteimällä ja turvallisimmalla alueella, missä suurimmat häiriöt ovat satunnaiset mielenosoittajat kaupungintalon pihalla. Vaikka esimerkiksi kävelymatka suurimpaan supermarkettiin Carrefouriin menee vähän epäilyttävämpien asuinalueiden läpi ja lenkkeilen usein tyhjän telakan alueella, en ole koskaan pelännyt täällä. Itä-Helsingin jälkeen tämä on melkoinen lintukoto, vaikka yhä vainoharhaisesti tutkin leikkipuiston maastoja huumeneulojen ja lasinsirujen pelossa – ei ole löytynyt, tosin koirankakkaa senkin edestä.

Tämä 65 000 asukkaan La Línea de la Concepción alkaa tuntua aivan kodilta. Kaupungissa on kaunis, vanha keskusta, joka on suojassa liikenteeltä ja Gibraltarille suuntaavien turistien katseilta. Keskusta on pieni ja rauhallinen, kaduilla ei ole autoja vaan kahviloita, tapasravintoloita ja kirpputoreja. Täällä on kauppahalli ja korttelin kokoiset markkinat viikonloppuisin: Tarjolla on niin paljon laitonta kiinakopioita merkkivaatteista ja lasten lemppareista, että Mustamäen tori alkaa vaikuttaa ihan Stockmannilta. Suomessa harmitti, kun en ehtinyt Kiasman Tottelemattomuuskouluun tai Ateneumissa katsomaan Henri Cartier-Bressonin näyttelyä, mutta kuin tilauksesta meidän takapihalla olevaan puistoon aukesi paikalliselle kuvataiteilijalle omistettu museo, Museo Cruz Herrera. Akuuttiin taidenälkään löytyy siis ratkaisu läheltä, eikä Málagan museotaivaaseenkaan ole mahdoton matka.

Rakastan La Línean kahviloita, leipomoita ja kioskeja, joista käydään old school-tyyliin valitsemassa irtokarkkeja ”kymmenellä sentillä vaahtokarkkeja”-tyyliin. Olen erittäin kiintynyt kantakahvilaamme, jossa kahdella eurolla saa jättimäisen lasillisen viiniä, ja kotimatkalla voin hakea jostain keskustan kymmenistä leipomoista eurolla kaksi uunituoretta patonkia mukaan – joskus ehkä myös palan kakkua, kello yhdeltätoista illalla! Ei täällä tietenkään täydellistä ole: Sadepäivinä on tosi tylsää kun ainoa ohjelmanumero sisätiloissa on vähän ankea kirjasto tai McDonald’sin sisäleikkipaikka. Urheiluhullulle ei ole mitenkään suuresti valinnanvaraa, vaan joko täytyy juosta edes takaisin rantabulevardia tai mennä Gibraltarin puolelle. Vielä en ole löytänyt itselleni sopivaa kuntosalia eivätkä ryhmäliikuntatunnit taida olla täällä suuressa huudossa, ilmajoogasta tai hot joogasta puhumattakaan.

Vaikka meillä onkin jo aika kova koti-ikävä, tuntuu tämä hyvältä paikalta asettua joskus tulevaisuudessa kun elämä Suomessa on pantu pakettiin. Turisteille täällä ei ole juuri muuta tarjolla kuin pari vanhaa linnoituksen rauniota ja bunkkeria rajan lähellä, kirkko ja venesatama, mutta kotikaupungiksi tämä kelpaa oikein mainiosti. Nyt lähinnä huvittaa kaikki ennakkoluulot ja pelottelu kolmen kuukauden takaa, sillä tämähän on ihan loistava pieni kaupunki!