Olen täällä, siis blogin puolella, aika paljon kirjoitellut ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Tietenkin nykyaika on yhtä aikaa sekä armollinen että ankea, kun internetin ansiosta ihmisiin on helppo pitää yhteyttä – ja samalla muiden arjen jatkuminen ihan entisellään ilman meitä joskus kirpaisee, ja ne kadonneet kontaktit tuntuvat vielä entistä tylsemmiltä kun tietää, miten helppoa on vain näpytellä nopea viesti. Mutta en tullut nyt märehtimään sitä, millaista tämä ulkosuomalaisen vanhojen ystävyyssuhteiden ylläpito pahimmillaan tai parhaimmillaan on. Tulin kertomaan, että olen tuplannut paikallisten ystävieni määrän!

Niin hienolta kuin se kuulostaakin, niin käytännössähän se tarkoittaa vain sitä, että yhden ystävän sijaan heitä on nyt kaksi. En kuitenkaan missään nimessä valita: viime viikko tuntui jo melkoiselta työvoitolta kun kävin yhden ystävän kanssa syömässä ulkona ja juomassa viiniä vielä silloin kuin paikalliset olivat jo nukkumassa (arki-ilta ja ennätyskylmyys; tuskin kaupunki muuten olisi ollut niin autio jo puolilta öin), toisen ystävän kanssa spinning-tunnilla ja salilla sekä vielä leikkitreffeillä. Huh huh, tuntuu kuin kalenteri olisi ollut ihan tukossa.

Ensimmäinen ystäväni on tosiaan se toinen expat-äiti, johon tutustuin puistossa jo pari vuotta sitten. Näemme harvakseltaan, mutta onnistumme yleensä kyllä järjestämään kahvihetken heti kun siltä tuntuu. Kun kummallakaan ei ole suuresti muita velvotteita, on kalenteri yleensä vapauttavan (tai toisinaan masentavan) tyhjä. Toiseen ystävääni tutustuin netissä, kun päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tarttua jokaiseen tilaisuuteen tutustua uusiin ihmisiin. Hän on juuri Espanjaan perheensä kanssa muuttanut britti – toinen expat, yllättäen – ja on ollut myös ilo auttaa heitä sopeutumaan. Kertomalla byrokratiasta tai ihan vain näyttämällä kaupungin parhaat leikkipuistot. Samalla olen tuntenut itseni astetta enemmän paikalliseksi. Ja parasta oli se, että puoliksi uuden ystäväni painostuksesta liityin salille ja olen taas päässyt urheilemaan. Ensimmäiset tunnit pitkällisen salitauon jälkeen ovat tuntuneet melko kivuliailta, mutta olen päässyt taas rytmiin.

Vaikka täällä, 60 000 asukkaan kaupungissa, ei ole ihan samalla tapaa valinnanvaraa seuran suhteen kuin vaikka Helsingissä niin ilokseni juuri nämä ystäväni ovat vähän samanlaisia elämäntapahaahuilijoita kuin minäkin. On todella piristävää nauraa yhdessä sellaisille pikkujutuille, jotka paikallisissa hämmentävät: juuri ne vanhempainryhmien whatsapp-keskustelut, paikallinen huumekauppa (joka ei oikeasti ole hauskaa, mutta näin laajassa mittakaavassa tuntuu hieman koomiselta; juuri tänään näin poikien kanssa kun poliisit ajoivat takaa kahta liikenteen seassa kaahaavaa moottoripyöräilijää eikä tarvitse kauheasti arvata, mitä pakenijoiden repuissa oli) tai syntymäpäiväjuhlien järjestelyt.

Puolessa vuodessa sosiaaliset ympyrät ovat laajentuneet mukavasti. Tunnen jo muitakin kuin kiinakaupan perheen ja churrerian pojat, olen tutustunut poikien koulukavereiden vanhempiin, koiratarhan vapaaehtoisiin ja naapurit kävivät Halloweenina koristelemassa meidän oven. Nyt huomaan vain jännittäväni sitä, että jompi kumpi expat-ystävistäni muuttaa pois ja puolittaa taas kaveripiirini!