YHDEN SUHTEEN PÄÄTÖS

Eilen teki mieli heittäytyä sentimentaaliseksi. Kävin (toistaiseksi) viimeisen kerran SATSissa zumbassa. Neljän vuoden ajan ahkerasti höylätty salikortti on nyt suljettu ja sen voi antaa lasten leikkeihin, ei olisi eka kerta kun kotileikissä äiti käy jumpassa ja jättää lapset lapsiparkkiin hoitoon. En kuitenkaan kaivertanut pukuhuoneen vakiokaappiin nimeäni, en vuodattanut vastaanotossa eron kyyneliä enkä tehnyt mitään muistoalttaria lenkkareilleni, mutta haikeaa se oli silti. Olen neljän vuoden ajan käynyt salilla keskimäärin kolme kertaa viikossa. Se on ollut rakas rutiini.

Jäsenyyden irtisanominen oli nyt yksi konkreettinen askel isompaan muuttoon valmistautumisessa. Ei se tietenkään ole se suurin syy, miksi oli aika lopettaa jumppailut, mutta varmasti isoin syy siihen, että tauon sijaan tulin vain lopettaneeksi. En keksi juuri mitään valittamista neljän vuoden ajalta: Suurin osa ohjaajista on tosi pro, salit joilla olen käynyt ovat olleet siistejä ja hyvin varusteltuja, lapsiparkeissa on aina ollut iloisia ja reippaita tyyppejä töissä – olkootkin, että Nipsun ikäkuukaudet 7-13 kukaan ei kestänyt sitä huutoitkua varttia pidempään, mutta eroahdistuskaan ei kestänyt ikuisesti ja viimeiseltä lapsiparkkikeikaltaan pojat piti raahata itkevinä pihalle.

Nyt vain loppui aika. Jos ja kun haluan joskus, eli jouluun mennessä, valmistua, on vähän kiristettävä tahtia ja se tarkoittaa useampaa päivää viikossa ympäri Suomea. Siihen päälle P:n puheterapiat, poikien harrastukset ja sitten sellaiset pikkujutut kuten nukkuminen ja oma sosiaalinen elämä, niin liikunnalle löytyi aikaa puoli tuntia siellä, toinen täällä. Nyt kyllä testataan itsekuria, koska pitäisi treenata kotona, käydä uimassa ja palata lenkkipoluille ilman sitä opiskelijabudjetille kohtuullisen korkean kuukausimaksun luomaa motivaatiota.

Vaikka pumpille, bodycombatille ja spinningille on aina paikka sydämessäni, myös neljä vuotta intensiivistä ryhmäliikkumista saavutti kulminaatiopisteensä. Muistan, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten pidin vierekkäin painojen nostelua ja oman hauiksen peilistä vilkuilua ihan kamalan naurettavana touhuna. Ja nyt huomasin ajattelevani samoin, kun keskiviikkona väänsin hampaat irvessä hauiskääntöjä. Fyysinen puoli kyllä sai treeniä entiseen tapaan, mutta mielenterveyshyödyt alkoivat jäädä vähäisimmiksi. Ne arkiset ajatukset tekemättömistä töistä ja vastaamatta jääneistä viesteistä alkoivat pyöriä mielessä silloinkin, kun olisi pitänyt keskittyä potkimaan mielikuvitusvihollista tai seisomaan soturiasennossa, joten nyt lähden etsimään zeniä uimahallista tai juoksulenkeiltä.

Vihasin kaikkea urheilua monta vuotta. Varhaisnuoruudessa liian rankaksi käynyt kilpauintiharrastus, sitten ne teinivuodet jonka aikana aloin pitää itseäni romuluisena, kömpelönä ja liian pulleana mihinkään muuhun lajiin kuin mahdollisesti sumopainiin, ja sitten olikin jo valtava kynnys lähteä mukaan ryhmäliikuntaan, kun ei tiennyt mikä on chasse-askel tai mikä hitto on ”vastaote tangosta”. Sitä kuvitteli, että ihmiset käyvät jumpissa ihan vaan kytätäkseen toisiaan ja nauraisivat itsensä tärviölle kun tällainen noviisi menee sinne sekoilemaan. Mitä kävi, kun sitten ekan kerran menin – tyylikkäästi myöhässä, arvottuani vielä ovella että käännynkö sittenkin takaisin ja häpeän vain tunnin saunassa – tunnille? Ei mitään. Tai no joo, tuli tosi kipeät lihakset, mutta sehän oli kauhean mukavaa. Ja siinä vaiheessa kun itse oppi koreografiat ulkoa ja tiesi millaisilla painoilla jaksaa penkkipunnertaa, ei tosiaan kiinnostanut millä tyylillä muut urheilee.

Ja sitten siitä urheilemisesta tuli osa omaa arkea. Tutustuin ihmisiin salilla, ja vaikka 90% salikäynneistä olikin puhtaasti hikoilua, niin siihen alkoi mahtua myös sosialisointia henkilökunnan ja muiden kävijöiden kanssa. Nyt sitten alan puurtamaan ylhäisessä yksinäisyydessäni Rocky-tyyliin. Uudet juoksulenkkarit on hankintalistalla ennen lakkoa, samoin joogamatto. Kunnianhimoisesti haaveilen siitä, että kävisin edes kerran viikossa uimassa tai vesijuoksemassa, ja jaksaisin heilutella kahvakuulaa kotona. Tai jos huomaan muuttuvani apaattiseksi sohvaperunaksi, voin varmaan käydä liittymässä salille uudestaan – ei olisi ensimmäinen kerta elämässäni, kun eron jälkeen palataan yhteen.

2 kommenttia artikkeliin ”YHDEN SUHTEEN PÄÄTÖS

  1. Päivitysilmoitus: PUOLI VUOTTA ILMAN URHEILUA – Periaatteen Nainen

  2. Päivitysilmoitus: VAIHTELEVASTI – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s