SYNTYNYT HOITAMAAN?

Näitä postauksia kirjoittaessa tuntuu, ettei koskaan voi olla liikaa disclaimereita. Että en halua kieltää tyttöjä (enkä poikia) leikkimästä nukeilla. Enkä tahdo että kaikki puetaan ruskeisiin tai että sukupuolet kielletään. Enkä pakota omia lapsiani leikkimään leluilla, jotka heitä eivät kiinnosta enkä kuvittele, että rakenteellinen epätasa-arvo korjaantuisi sillä että lapsilta vietäisiin nukenrattaat pois ja laitettaisiin kaikki leikkimään sukupuolineutraaleilla käpylehmillä. Oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa koko aiheesta, koska olen jo valmiiksi ärsyyntynyt väärinymmärrysten määrästä. Tiedän, ettei niitä tässä blogissa tule ihan samassa mittakaavassa kuin vaikka Nuorgamin Emmillä, mutta olen huomannut kyseessä olevan todella vahvasti tunteisiin käyvän aiheen.

Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Kun sekin ärsyttää.

Kun mulla ei ole tyttölapsia vaan kolme jälkeläistä, jotka kaikki tuntuvat olevan onnekkaasti ihan omassa sukupuolessaan – poikia. Kutsun heitä tylysti komentamalla ”pojat” silloin kun homma karkaa lapasesta, ja heillä on lyhyet tukat (tämä kylläkin enemmän käytännön syistä, koska kuumuus ja täit). Jokainen ilmentää itseään ja siinä sivussa omaa sukupuoltaan hyvin omalla tyylillään, ja vaikka mun mielestä he ovat kaikki aika ”poikamaisia”, niin täällä he selvästi poikkeavat massasta värikkäillä, usein jopa pinkeillä vaatteillaan. Kuopus halusi viime viikolla itselleen vaaleanpunaiset lenkkarit, ja keskimmäisen lempiväri on kirkkaan punainen. Ja nyt ollaan maassa, jossa värillä on tosiaan väliä. Olen päivitellyt ennenkin, että Espanjassa suomalaisessa yhteiskunnassa käytävät keskustelut lasten sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta ja tasa-arvon toteutumisesta tuntuvat todella kaukaisilta. Täällä pienille tytöille laitetaan jo laitoksella reiät korvakoruja varten ja kaikilla poikaoletetuilla on ”futistukka”. Poikia kannustetaan jo pienestä asti kilpailemaan ja urheilemaan ja tyttöjä…

… Tyttöjä kannustetaan hoivaamaan. Ja tämä nyppii mua ihan kauheasti. Ei siksi, että hoivaamisessa olisi mitään väärää. En osaa sanoa, kuinka paljon tyttölasten into helliä nukkeja ja leikkiä kotia tulee selkärangasta ja kuinka paljon ympäristön vaikutuksesta, mutta itseäni se silti ahdistaa. He ehtivät elämässään hoivata ja paapoa ja vaikka kuinka paljon, miksi jo lapsena se tuodaan niin vahvasti leikkeihin? Täällä viikonloppuisin pikkutytöt työntävät nukenrattaita kaupungille ja pojat pelaavat, riehuvat ja sekoilevat. Tyttöjen pyörissä on LASTENISTUIMET. Argh! Ja okei, nyt voi sitten viisastella että onko ne muka vain tyttöjen pyöriä että enkö itse juuri syyllisty pahimpaan sukupuolittamiseen olettamalla, että vaaleanpunaiset glitterpyörät ja Frozen-prinsessapyörät olisivat vain tytöille, mutta kas, vain näissä pyörissä on oma istuin nukeille. Ei ole näkynyt Ryhmä Hau-, Hämähäkkimies– tai Cars-pyörissä, perkele.

Espanjalaiset vaikuttavat monin tavoin suomalaisia tyytyväisemmiltä elämäänsä, iloisemmilta ja avoimemmilta. Sukupuoliroolit ovat aikuistenkin elämässä paljon vahvemmat, ainakin jos ajatellaan tiettyjä odotuksia ja ulkonäköä. Erotun joukosta varmasti suttunutturani ja meikittömän olemuksen kanssa. Esikoinen on ainoa poika kuvaamataitokerhossa ja koulussaan myös varmasti ainoa poikaoletettu, jota ei jalkapallo kiinnosta lainkaan. Espanjaan verrattuna Suomessa sukupuoliroolit ovat löysemmät, kasvatus tiedostavampaa ja esimerkiksi mainonta valovuosia edellä Espanjan aika seksistisistäkin mainoksista. Ehkä täkäläisten vahvat sukupuolinormit sopivat hyvin enemmistölle, mutta voin kuvitella että kasvaminen erilaisen sukupuoli-identiteetin kanssa näin ”perinteisessä” yhteiskunnassa voi olla raskasta. Onhan täälläkin masennusta ja mielenterveysongelmia, vaikka niistä ei keskustella yhtä paljon kuin Suomessa.

Monet lapset rakastavat vanhempiensa matkimista ja leikit seuraavatkin arkielämän esimerkkiä. Kyllä meilläkin esikoinen leikki imettävänsä vauvanukkea kun sai pikkuveljen ja joutui seuraamaan näitä tosielämän imetysmaratoneja sivusta. Mutta tuntuu, että täällä se lelujen ja leikkien ja harrastusten ja vaatteiden ja koko lapsuuden jakaminen sukupuolen mukaan on niin vahvaa, että se ei jätä lapsille aina tilaa toteuttaa itseään täysillä. Mun mielestä täällä huulipunaa ja korkokenkiä käyttävät 3-vuotiaat ovat todella suloisia, mutta samalla mietin miten vahvasti heitä ohjataan jo olemaan naisellisia, vastaamaan niihin vuosisatoja vanhoihin odotuksiin ja saavuttamaan myönteistä palautetta juuri näitä ominaisuuksia korostamalla. Samalla tavalla kuin ainakin esikoisen koulussa opettaja suhtautuu poikiin juuri sellaisella ”pojat on poikia”-asenteella, että antaa niiden nyt pelata futista niin saavat edes jonkun ammatin.

Me elämme onneksi täälläkin tällaisessa ränttäävän feministiäidin punavihreässä kuplassa, jossa pinkit lenkkarit ja valomiekat sopivat samaan kuvaan. Kannustan parhaani mukaan poikia tekemään niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, vaikka sitten ainoina sukupuolensa edustajina omissa ryhmissään. Ja mielenkiinnolla seuraan, millä aikataululla täällä asiat muuttuvat ns. sukupuolisensitiiviseen suuntaan – jos nyt ikinä muuttuvat.