Kummallinen kesä. Viimeinen tällainen. Sellainen, josta ei ole juuri mitään sanottavaa mutta on ollut paljon ajateltavaa. Emme ole juuri muuta tehneet kuin maanneet altaalla. Olemme yli puolivälin kuuden viikon lomasta mutta lapset eivät ole käyneet kertaakaan rannalla. Monena päivänä emme ole poistuneet kesäkodin porttien ulkopuolelle lainkaan. Emme tehneet reissuja, ei kai ruokakauppaa lasketa. Lasten päivät ovat olleet uimista, pelaamista, riitelemistä, piirtämistä, jäätelöä ja ranskanperunoita, piilosta, kirjojen lukemista ja kuuntelemista, ja sama alusta uudestaan.

Ja omat päiväni ovat olleet saamattomia, sekavia, muutamaa matkaa lukuunottamatta pysähtyneitä. Monen viikon lyhyiden, alle kuusituntisten yöunien jälkeen sain viime yönä vihdoin nukuttua kymmenen tuntia, ja se vähän toi takaisin terää. Mutta ei paljoa. Olen silti tämänkin päivän yrittänyt saada jotain aikaiseksi saamatta, käynyt pienellä kävelyllä lasten kanssa metsästämässä pokemoneja, syönyt pelkkää paahtoleipää ja maannut uima-altaan reunalla äänikirjaa kuunnellen samalla kun pihalla viihtyvät kulkukissat ovat torkkuneet kymmenen metrin päässä. Tähän lomaan on mahtunut monta tällaista päivää.

Olen antanut itselleni luvan tähän lepoon. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen olen voinut vierittää täyden vastuun lapsista jollekin toiselle, ja olen yksipuolisesti vapauttanut itseni melkein kaikista kotitöistäkin. Töitä olen tehnyt, tietäen niiden loppuvan jo ensi kuussa, mutta sitäkin on hidastanut helteessä ylikuumeneva kone ja hitaat internetyhteydet. Joinain päivinä olen reipastunut ja kävellyt vajaan kilometrin kahville ja vohvelille, tuoreilla mansikoilla ja kermavaahdolla, mutta monena päivänä kulkenut vain unisena keittiönpöydän, uima-altaan ja oman makuuhuoneeni väliä. Jos jotain, niin palaan Suomeen levänneenä, tylsistyneenä ja ruskeana. Tyytyväisenä siihen, että kuuden viikon ajan olemme olleet tällä kokoonpanolla, viisihenkisenä perheenä, viimeistä kertaa.

Vaikka tuntuukin, että kesä on mennyt siihen että yritän nukkua tai nukun, niin jotain tuntuu tapahtuvan koko ajan. Rakastan yhä Espanjaa ja olen yhä varmempi siitä, että jollain tapaa tänne täytyy palata. Lapset ikävöivät Suomea mutta osaavat äitiään paremmin taidon nauttia hetkestä ja keskittyä nykyisyyteen. He tuoksuvat kloorilta, aurinkorasvalta ja sormiin sulaneelta suklaajäätelöltä ja ovat rytmittömiä riiviöitä. Onneksi Suomessa ehdimme kaksi viikkoa siirtää sisäisiä kelloja, opetella syömään ravintoympyrän oppien mukaan ja nähdä kaikki ne kaverit, joita olemme kaivanneet. Siihen asti kuuntelen taas uuden äänikirjan (niistä varmasti lisää myöhemmin), ja ensi viikolla menen useammaksi yöksi yksin Gibraltarille kirjoittamaan, tekemään töitä ja ihailemaan auringonnousuja tai -laskuja, riippuen kumman aikaan olen hereillä. Mikä kummallinen kesä omassa kuplassa.