Puutalobaby-blogissa kirjoitettiin juuri onnellisuudesta. Siitä, miten sitä keittiönpöytää sadatta kertaa jynssätessään, jatkuvasti kieltäessä tai silloin, kun joutuu kieltäytymään kaikista kivoista menoista koska ei ole lapsenvahtia tai vaikka olisikin, niin joku on aina kipeänä… niin silloin ei aina muista sitä, miksi onkaan valinnut juuri tämän elämäntavan. Mutta Kristan mies osasi selittää ilmiön hienoin termein ja tieteellisesti: Onnellisuuttakin on kahta lajia. Eudaimonin ja hedoninen. Kuten ehkä arvaattekin, hedoninen onnellisuus on sitä että saa bailata, nukkua, herkutella ja elämä on kivaa. Eudaimoninen on sitten sen sortin onnellisuutta, että ”kokee elämänsä merkitykselliseksi ja täyttäväksi”. Tämä. Koska univelasta, loputtomasta pyykkivuoresta, kello 7-20 välillä kuuluvasta taukoamattomasta mökästä huolimatta niin silti, silti olen ihan kamalan onnellinen. Silloinkin, kun mietin että kukaan täysjärkinen ei vapaaehtoisesti vaihda vapauttaan siihen, että elää metrinmittaisen despootin ehdoilla.

Tämä merkityksellisyyden, täyttävyyden ja tarpeellisuuden teema on ollut mulla mielessä koko kesän. Kun viime talvi Espanjassa tuntui tyhjäkäynniltä, kesä oli ihan erilainen – eikä vain säätilan takia. Kun löysin vapaaehtoistoimintaan löytökoirien pariin, tunsin löytäneeni paikkani. Toki koin riittämättömyyttä ja turhauduin, koska kun tarhalla hylättiin joka päivä koiria jo 600 kotia odottaneen joukkoon ja eläimiä kohdeltiin kaltoin kadulla ja kodeissa, en pystynyt adoptoimaan jokaista, en ehtinyt edes kaikkia rapsuttaa. Mutta koin tekeväni jotain mielekästä. Olevani avuksi, edes vähän. Koska olen tehnyt niitä lähinnä asiakaspalvelutöitä vuosien ajan, en ole juuri saanut samanlaista täyttymystä palkkatyöstäni. Kotona olen kokenut olevani enemmän kuin tarpeellinen, mutta joskus sitä haluaa olla hyödyksi muuallakin kuin legoja rakennellessa – ei sillä, etteikö se olisi lopulta kaikkein tärkeintä. Ja kun esikoinen tänään lähti eskariin niin huomasin, että ennen pitkää olen toivottavasti tehnyt itseni aika tarpeettomaksi kotona.

Vaikka itkinkin välillä epätoivon kyyneliä eläinten takia ja pahimmillaan työllistin itseäni vähän liikaakin sillä rintamalla, vapaaehtoistyö auttoi sopeutumaan uuteen ympäristöön. Tutustuin ihmisiin ja tunsin olevani osa yhteisöä – olkootkin, että sen perusteella miten siinä yhteisössä eläimiä usein kohdeltiin, en olisi halunnut kuulua koko porukkaan. Vapaaehtoistoiminta mun osaltani päättyi absurdit mittasuhteet saavuttaneeseen draamaan, josta joskus kirjoitan varmasti enemmän. Vielä ei voi, koska tämä oman elämäni Kauniit ja Rohkeat ei ole ihan vielä loppuunkäsitelty. Mutta tämä vähemmän onnellinen loppu ei tarkoita sitä, etteikö kesä olisi ollut monella tapaa inspiroiva kokemus: Tunsin olevani elämäntehtäväni parissa, auttamassa, ja oma olo oli monella tapaa parempi kuin vuosiin. Lisää eudaimonista onnentunnetta, sanoisin.