KOLMAS EI SAA KOSKAAN MITÄÄN

Esikoisen vauvakirja on hyvin tunnollisesti täytetty. Muutama hampaan puhkeaminen on jäänyt merkitsemättä, mutta kuukauden välein on täydennetty mitat ja kehitys ja teipattu ensimmäiset kiharat huolellisesti sivuille. Ja keskimmäisenkin kohdalla on yritystä: Ainakin ensimmäinen vuosi on joten kuten raportoitu. Kolmannen kohdalla? No, on sillä nimi sentään etusivulla. Enpähän vahingossa vaikka myy muuten tyhjää vauvakirjaa kirpputorilla.

Huomenna piti olla vihdoinkin kuopuksen 2-vuotisjuhlat, vaivaisen kuukauden myöhässä. Ja sitten se pienin meni tietenkin hankkimaan toiseen korvatulehduksen kahden viikon sisään. Tyyppi on vähän räkäinen, kiukkuinen ja hän on onnistunut valvottamaan vanhempiaan niin paljon tällä viikolla, että kaiken muun päälle ei juhlien järjestäminen enää tuntunut hyvältä idealta.

No, jonkinlaisen kakun ajattelin leipasta huomenna ja ehkä paketoida yhden pikkuauton pojalle, jonka oikea syntymäpäivä oli ihan tylsän tavallinen torstai – paukkuja kun säästeltiin näitä peruttuja bileitä varten. Mutta voi jeesus mikä morkkis. Kun lapsi on muutenkin syntynyt keskellä kesää, voi vaan arvata että juhlien järjestäminen keskellä lomasesonkia ei ole jatkossakaan yhtään helpompaa. Tyypin nimijuhlatkin ehdittiin perua kahdesti ennen kuin ne lopulta saatiin järjestettyä, silloinkin lähinnä isovanhempien ansiosta kun minä ja Käytännön Mies oltiin juuri sopivasti niitä ennen viikko vuosisadan ruokamyrkytyksen uhreina.

Isoveljiä on kyllä joka vuosi juhlittu komeasti. On tuhat otosta kynttilöiden puhaltamisesta ja lahjapapereiden repimisestä. Ja nyt tämä joukon viimeinen, jonka syntymäpäivän kunniaksi ei ole kertaakaan tehty oikein mitään ihmeellistä – viime vuonna sai sentään mansikkakakun ja yhden kynttilän, mutta mä tietenkin jo näen sieluni silmin kuinka se aikuisena alkaa katsoa valokuva-albumeita ja tajuaa, että mitä myöhemmin on meidän perheeseen tullut, sitä vähemmän on ehditty, jaksettu ja pystytty mitään järjestämään.

Ehkä pitäisi deletoida kaikki todistusaineisto myös veljien pirskeistä. Ja vauvakirjat, hitto vie. Sen olen jo oppinut, etten kasvatuksessa pysty mitenkään täydelliseen tasa-arvoon, mutta ainoana lapsena en osaa kuvitella, miltä tuntuu verrata itseään veljiinsä. Tai mistä minä tiedän, ehkä se aikuisena nauraa räkäisesti äitinsä syyllisyydentunnoille, kun kaksi ensimmäistä syntymäpäivää on menneet ihan penkin alle. Pitää varmaan alkaa jo nyt säästämään, niin voin järjestää taaperolle sitten 14 vuoden päästä sellaiset MTV-kelpoiset My Super Sweet Sixteen-bakkanaalit.

Niin kuin aina, luultavasti ylireagoin. En ole kauheasti muistellut omia synttäreitäni, enkä kiinnostaako Nipsua itseään tulevaisuudessa ollenkaan se, tarjoiltiinko hänen suurena päivänään meillä kolmen ruokalajin kattaus vieraille vai ei. En tiedä miten pahasti sekoaisin, jos lapsia olisi vaikka viisi: Muistaisinko ottaa viimeisintä edes laitokselta mukaan kotiin? No muistaisin varmasti, mutta vauvakirjasta taitaisi olla turha edes unelmoida. Ensi vuonna sitten, lapseni, ensi vuonna.

IMG_9589