SE NIISTÄ DELFIINEISTÄ

En olisi uskonut, että samaan aikaan kun kirjoittelin ulos ahdistusta Espanjan eläinoikeustilanteesta, alkoi Tampereella häpeällinen siirto-operaatio, jossa Särkänniemen delfinaarion neljä viimeistä merinisäkästä pakattiin tankkeihin ja kuljetettiin rahtikoneeseen, jonka määränpää on Finavian mukaan Ateena. Näyttää siltä, että spekulaatiot delfiinien siirtämisestä kreikkalaiseen Attica Zoological Parkiin, joka ei noudata paikallista lainsäädäntöä tai eläinten hyvinvoinnin turvaavia standardeja, pitävät valitettavasti paikkansa. Kreikkaa esiteltiin vain yhtenä vaihtoehtona ja Särkänniemi kyllä lupasi tiedottaa, kun jotain tiedotettavaa on – ilmeisesti poliisien turvaama salamyhkäinen siirtoprosessi lauantaiyönä oli vain osa tätä upeaa viestintästrategiaa.

Olen tietenkin ollut sitä mieltä, että harmaa betoniallas Tampereella on väärä paikka Meksikonlahdelta varastetuille delfiineille, joiden älykkyydestä, iloisen uteliaasta luonteesta tai kehittyneestä elämästä laumoissa ei kai tarvitse erikseen kertoa kenellekään. En ole kuitenkaan ollut eturintamassa ajamassa delfinaarion sulkemista: Kaksi delfiineistä oli vankeuteen syntyneitä, yli 30 vuotta sitten Tampereelle tuodut Veera ja Delfi ovat jo valitettavasti sopeutuneet elämäänsä vankeudessa, pienessä laumassa joka ei vastaa millään tavalla luonnonmukaista ryhmärakennetta mutta joka kuitenkin oli näiden eläinten perhe. Tiesin, että mitään inhimillisiä vaihtoehtoja ei ole olemassa. Ei ole mitään idyllistä merieläinten vanhainkotia Välimerellä, jossa saalistustaitonsa unohtaneet, ihmisen huolenpidosta riippuvaiset merinisäkkäät saavat vanheta kunnialla. On vain huonoja vaihtoehtoja, joista Attica Zoological Park lienee huonoimmasta päästä.

Kun delfinaario aloitti toimintansa 80-luvulla, sitä voi perustella vielä ”ajan hengellä”. Tampereelle saapuivat vuonna 1985 McDonald’s, delfiinit sekä tietenkin minä, ja elettiin aikaa jolloin tutkimustietoa ei ehkä ollut niin paljon saatavilla, aikaa jolloin eläinten oikeuksista alettiin vasta puhua teoreettisella tasolla. Huono ideahan se oli, mutta ei samanlaista ahneutta, tyhmyyttä ja lyhytnäköistä riistoa kuin päätös ensin lopettaa delfinaarion toiminta ja sen jälkeen ratkaista delfiiniongelma lähettämällä ne eläintarhaan, jossa ei uutisoinnin perusteella ole talousvaikeuksien takia aina ollut rahaa edes eläinten ruokaan. Kun suunnitelmat siirrosta Atticaan tulivat julki, tehtiin Särkänniemelle selväksi paikan ongelmat ja kaikki ne riskit, mitä siirtoon liittyy – kyllähän he varmasti ne tiesivät ilman julkista painostustakin, mutta nyt ei voida vedota samaan tietämättömyyteen kuin 30 vuotta sitten.

Nukuin viime yön todella huonosti. Ehkä Särkänniemen toimitusjohtaja Miikka Seppälä nukkui yönsä paremmin, mutta minua hävettää. Hävettää, koska kuten olen aiemmin kertonut, olin 1990-luvulla ankeassa lama-ajan Tampereella delfinaarion kanta-asiakas. Talvikaudella delfiinien harjoitusnäytöksiä pääsi katsomaan 10 markalla, ja isäni vei minut melkein joka päivä koulun jälkeen autolla Särkänniemeen. Kävin katsomassa koulutusnäytöksiä niin paljon, että lopulta pääsin ilmaiseksi sisään ja sain joskus ruokkia delfiineitä. Olen ollut myös  se onnekas lapsi, joka pääsi oikeassa esityksessä altaan reunalle silittämään delfiinejä, ja sain muistoksi tästä kohtaamisesta ison, muovisen delfiiniuimalelun. Delfinaario oli se paikka, jossa jo 8-vuotiaana aloin herätä eläinten oikeuksien, luonnonsuojelun ja merten saastumisen masentaviin kysymyksiin. Niin väärä paikka kuin iso akvaario onkin upeille villieläimille, ainakin yhden ihmisen maailmankatsomusta Särkänniemen delfiinit muuttivat.

Mielestäni paras ratkaisu olisi ollut ajaa toiminta hiljalleen alas, säilyttäen yksi tai kaksi näytöstä päivässä delfiinien virikkeistämiseksi, tarjota tutustumiskäyntejä koululaisille. Seuraavaksi paras ratkaisu, joka tietenkin tässä taloustilanteessa tuntui todennäköisimmältä, oli delfiinien lopetus. Stressaava siirto keskelle uutta laumaa, Kreikan kuumuuteen, vesiin joissa kuolee toistuvasti delfiinejä epämääräisissä olosuhteissa, kuulostaa huonolta vitsiltä. Ja näin silti kävi. Se, että siirto toteutettiin ilman tiedotusta, viikonloppuna keskellä yötä, kertoo aika paljon siitä miten kunniakas loppu näille delfiineille on luvassa.

Oma suosikkini lapsena oli Näsi. Vuonna 2014 kuollut Näsi oli lempeä ja sosiaalinen, kuten tietenkin kaikki delfiinit, mutta muistan pitäneeni sitä jotenkin erityisen viisaana. Olen iloinen, ettei tämä älykäs äitidelfiini ole näkemässä, kun sen poikasta siirretään kirjaimellisesti ojasta allikkoon. Emme boikotoineet tätä ennen Särkänniemeä, koska mielestäni Särkänniemi kantoi vastuunsa 80-luvulla tehdystä päätöksestä. Delfiineistä pidettiin niin hyvää huolta, kuin vankeusolosuhteissa on mahdollista. Mutta se, millaisen lopun delfinaarion tarina sai, on jotain mille en keksi edes oikeaa sanaa. Se on ainakin julmaa, epäinhimillistä, vastuutonta ja häpeällistä. Loppu myös meidän vierailuille Särkänniemessä. Kiitos ja anteeksi, Tampereen delfiinit.