KOULUNPENKILLÄ

Tuossa taannoin tunnustin, että bloggaaminen tulee hieman kärsimään pakollisista velvoitteista, kuten koulusta. No, nyt se koulu on kunnolla alkanutkin – hyvin pitkälle lykätyn virkamiesruotsin pakollisen kurssin muodossa. Ja tietysti päälle pari verkkokurssia pitkästä sivuaineestani, kehitysmaatutkimuksesta. Voin muuten kertoa, että mikään kovin hyvä suunnitelma ei ollut siirtää tätä kaikille valmistumisesta haaveileville välttämätöntä kurssia viimeiseen mahdolliseen ajankohtaan, sillä välttelytaktiikan takia edellisestä ruotsinkurssistani on jo 11 vuotta. Auts. Ei ole ollut ihan läpihuutojuttu alkaa taas päntätä käänteistä sanajärjestystä tai konjugaatioita, sanavarastokin on kokenut melkoisen inflaation sitten lukioaikojen. Jotenkin olen onnistunut vuosikymmenen ajan välttämään ruotsin puhumista. Kai sekin on jonkinlainen saavutus.

Koska tämän melkein kuudenkymmenen tunnin ajan läsnäoloa vaativan kurssin suorittaminen oikeassa opiskelukaupungissani Jyväskylässä vaatisi teleportteria ja aikakonetta, suoritan sitä nyt Helsingissä Avoimeen yliopistoon. Kun olen tällainen itsenäinen ja omaehtoinen aikuisopiskelija, on tällainen yläasteaikoihin palaava opetusmuoto kevyt shokki mutta onneksi kurssilla on tarjolla paljon vertaistukea. Opettajamme on todella mukava tyyppi ja muut ryhmäläiset ovat yhtä epätoivoisia ruotsin prepositioiden edessä kuin allekirjoittanutkin. En ole yksin. Haluaisin lohduttaa itseäni, että jos tästä selviän – siis pääsen läpi suullisen ja kirjallisen kokeen ja voin sitten teoriassa joskus valmistua, kunhan saisin sen tutkielmankin tehtyä – niin pahin on ohi, mutta olen kyllä säästänyt tilastomatematiikan ikään kuin jälkiruoaksi. Taas voi taputtaa itseään selkään upeasta suunnitelmasta.

Mulla ei missään nimessä ole mitään ruotsin kieltä vastaan. Tiedän ihan omakohtaisesta kokemuksesta, että kaikki kielitaito tekee elämästä mielenkiintoisempaa, auttaa ymmärtämään vieraita kulttuureita (kuten juuri vadelmaveneitä ja Peppi Pitkätossua) paremmin, vahvistaa työmarkkina-asemaa. Ruotsi kuitenkin on marginaalikieli, reilu 8 miljoonan ihmisen äidinkieli – toki voisi ajatella, että hyvällä ruotsinkielentaidolla pärjää aika pitkälle myös Tanskassa ja Norjassa, mutta itse selviän nippa nappa Tukholmassa kahvintilauksesta kuuden vuoden ruotsinopinnoillani. Olen kuullut villejä huhuja työelämästä, että kansainvälisissä ruotsalaisyrityksissäkin työkieli olisi useammin englanti kuin ruotsi. En nyt ala paasaamaan aiheesta enempää, haluaisin myös muuttaa koko uskonnonopetuksen mallin ja whatnot, mutta pahoin pelkään että tämän kurssin jälkeenkään en pysty mitään kovin monimutkaisia keskusteluja käymään på svenska.

Jos mulla olisi se aikakone, kävisin kyllä kertomassa seitsemäsluokkalaiselle itselleni, että kaikkia teiniangsteja ei tarvitse purkaa siihen pakkoruotsiin. Että vähän positiivisemmalla asenteella olisi varmaan jäänyt muutakin mieleen kuin konsukiepre, olisin voinut saada vaikka suomenruotsalaisen poikaystävän tai katsoa Fucking Åmålin ilman tekstitystä. Ja olisin tehnyt palveluksen kolmekymppiselle itselleni, joka yrittää kuukaudessa kiriä kiinni kaikki 2000-luvun alun laiskottelut. Joten jos joku 15-vuotias äkäpussi nyt päätyy lukemaan mun tilitystä googlattuaan ”pakkoruotsi on perseestä”, niin voin kertoa, että kaikista elämän pakollisista asioista kielten opiskelu on ihan parhaimmasta päästä. Kannattaa siis kuunnella tunneilla eikä vain tehdä purkkapallotaidetta.

Että trevligt veckoslut vaan kaikille!