Olen ollut äiti kohta kuusi vuotta. Kuuden vuoden aikana muutama ystävä on tunnustanut, ettei ennen ole pitänyt minua kovin äidillisenä, ja se on varmasti ihan totta. Ainoana lapsena en ole tottunut hoivaamaan nuorempia sisaria, en ole ollut mitenkään erityisen innoissani muiden vauvoista ja muutenkin olen ollut ja olen välillä vieläkin itsenäinen ja itsekäs, omaa tilaa runsaasti kaipaava erakko. Mutta äitiys on tuntunut alusta asti luonnollisesta ja pientä horjumista lukuunottamatta jollain hassulla tavalla helpolta. Vaikka omat lapset ovat syntyessään näyttäneet kosmonautilta, Yodalta ja eläkeläiseltä, he ovat heti tuntuneet omilta, maailman rakkaimmilta ja sellaisilta, joiden puolesta voisin kuolla.
Tai noh, esikoisen kanssa se voisin kuolla tämän lapsen puolesta-tunne kesti hieman kauemmin herätä. Muistan miettineeni aluksi, rakastanko tätä uutta ja tuntematonta ihmistä niin paljon kuin olen äidinrakkauden ymmärtänyt tarkoittavan, koska rehellisesti sanoen alkuun vauva oli vain aika ihana. Mutta muistan myös sen hetken kun seisoin lämpimässä suihkussa puolivuotias esikoinen sylissäni ja se tunne täytti sydämen, että ei ole mitään, mitä en tämän pojan vuoksi tekisi. Ei mitään. Kahden pienemmän lapsen kohdalla se suojelunhalu ja primitiivinen, pakahduttava rakkaus syttyivät heti, sillä tiesin mistä he olivat lupaus.
Vaikka välillä olen ollut vähän liiankin korvaamaton lapsille, tai ainakin synkimpinä riittämättömyyden hetkinä se on siltä tuntunut, on ollut myös varsin imartelevaa olla ratkaisu lapsen kaikkiin ongelmiin. Olen puhaltanut, lohduttanut, hämännyt, lahjonut, puhunut, selittänyt ja halannut pahan mielen pois miljoona kertaa. Kuopus heräilee vielä pari kertaa yössä ja rauhoittuu vain sillä, että saa pitää mua kädestä. Olen miettinyt, mistä hän oikein tunnistaa puoliunessa että se olen minä; tuoksusta, sydämen sykkeestä, ihosta vai ihan vaan jollain lapsenvaistolla. Mutta pelkkä läsnäolo riittää rauhoittamaan lapsen ja niin rasittavaa kuin yöheräily onkin, on se myös jotenkin liikuttavaa.
Jokin on kuitenkin muuttunut. Olen ollut aina tuskaisen tietoinen siitä, etten voi suojella lasta idiooteilta liikenteessä, ilmastonmuutokselta, koulukiusaajilta tai pyörällä kaatumiselta, mutta olen tehnyt parhaani että heillä olisi huoleton ja onnellinen lapsuus. Mutta esikoisella on murheita. Hän ymmärtää jo enemmän, liikaa uskoakseen pelkästään äitinsä lupauksia siitä, että mitään pahaa ei koskaan tapahdu. Hänellä on, jos nyt ei salaisuuksia niin ajatuksia, joista ei ensimmäiseksi haluakaan kertoa äidilleen, jos kellekään. Ne tuskin ovat mitään vakavaa tai sellaista, mitä ei retki rannalle ja kesän ensimmäinen jäätelö saisi unohtumaan, mutta on alakulon hetkiä joita en pysty puhaltamaan pois.
Ja on ihanaa, että lapsesta kasvaa suurisydäminen seikkailija, jolla on oma tahto ja oma tie, mutta on kamalaa, että äidin ei-niin-hento käsi ei pysty enää suojelemaan edes siltä vähältä kuin ennen. Ensi vuoden saan vielä saattaa ja hakea eskarilaista, mutta sen jälkeen hän jo vaatii saada kulkea yksin koulutiellä. Kavereiden kanssa. Kiipeillä kallioille ja valloittaa lumikasat ja tämä kaikki on fantastista, koska eihän kukaan halua lapsia hoivatakseen heitä kuin vastasyntynyttä koko elämänsä ajan, mutta samalla se on IHAN HIRVEÄÄ. Riittämättömyyden tunne vaihtuu rajallisuuden ahdistukseen kun huomaan, että en vain pysty enää vastaamaan kaikkiin lapsen kysymyksiin, selittämään jokaista vastoinkäymistä voitoksi tai puolustamaan häntä pahiksilta. Hän ei ole vielä omillaan, mutta taitaa aavistaa jo itsekin, että äiti ei ole ratkaisu aivan jokaiseen ongelmaan.
Periaatteen Nainen 
Hyvää pohdintaa. Ja kiitos nauruista koskien lasten kuvausta: ”Vaikka omat lapset ovat syntyessään näyttäneet kosmonautilta, Yodalta ja eläkeläiseltä” 😄
TykkääTykkää
Ne eivät kukaan olleet mitään maailman söpöimpiä syntyessään, mutta heti kun nenät on suoristuneet ja silmät vähän auenneet niin voi miten kauniita poikia ovat kaikki!
TykkääTykkää
Niin tuttua…näitä irtipäästämisiä on äitiys täynnä. Eka kertaa hoidossa, eka kertaaa ulkona yksin, kerhossa, koulussa, koulumatkat, leirit….Aina yhtä vaikeaa sen esikoisen kohdalla. Ja kuopuksen. Keskimmäiselle ne vaan tapahtuu :-D. Tällä hetkellä kipuilen jo sitä, että esikoinen täyttää vajaa 8kk päästä 18v ja saa kohta mennä autokouluun! Mietinnässä myös, pitäisikö kotiintuloaikaa myöhentää kesän ajaksi 23->24. Tarkoittaisi vaan sitä,että itse todennäköisesti olen jo unessa enkä voi olla varma onko pikkuiseni tullut turvallisesti kotiin. Todennäköisesti nuoremmat sisarukset saavat ongelmitta olla noin myöhään liesussa jo varhemmin.
Ihanaahan se on tottakai kun lapset kasvaa enkä voisi olla ylpeämpi tuosta yli 180-senttisestä komeasta ja fiksusta esikoisestani. Joskus tuntuu vaan että voihan ne vähän hitaamminkin…
TykkääTykkää
Mä muutin pois kotoa 17-vuotiaana (ja lähdin vaihtoon vuodeksi 15-vuotiaana), joten en oikeast osaa omakohtaisen kokemuksen takia edes kuvitella millaista on elämä teinin kanssa! 😀 Siis että kuinka asua oman aikuisen lapsen kanssa. Kääk! Ja tosiaan, meillä menee jo nyt vähän niin että kun esikoinen saa luvan johonkin niin hyvin nopeasti myös ainakin keskimmäinen pikkuveli menee perässä… Raukka joutuu olemaan se rajojenrikkoja.
Mutta odotan kyllä sitä, että saan olla samalla tavalla ylpeä omasta pitkästä fiksusta pojasta – sellaiseksi he varmasti jokainen kasvavat. Ihana kommentti, kiitos siitä – kiva lukea vähän isomman lapsen äidiltä näkemystä asiaan.
TykkääTykkää
Voihan nyyh. Mun esikoinen on vasta kolme, ja tänään itketti kun kuulin että päiväkotikaveri haluaa kutsua hänet synttäreilleen. Ihan naurettavaa, mutta silti niin normaalia itkeä sellaisesta. Kaikki tällaiset jutut kun tuntuu sellaiselta asteittain, hitaasti luopumiselta.
Tosi kauniisti kirjoitit aiheesta. ❤
TykkääTykkää
Hei ekat kaverisynttärit! Se oli ihan kamalaa! Itse asiassa ekan kerran kun kutsu kävi ”vain lapsille” niin jäin silti sinne notkumaan 😀 . Nyt on jo ihan hauska, jos lapsi jää juhlimaan ilman että itse pitää todistaa sitä kaaosta, mutta ne ekat kerran nyyhkin rappukäytävässä! Enkä vain siksi, etten saanut itse kakkua.
Luopuminen on kamalaa!
TykkääTykkää
Aikanaan olin kovassa kriisissä kun esikoinen 2.5-vuotiaana aloitti peräti yhden aamupäivän viikossa vievän kerhon – en enää tiennytkään aivan kaikkea mitä hänen elämässään tapahtuu. Tämän jälkeen olen surrut jokaista pientäkin irtautumisaskelta, mutta samaan aikaan kolikon kääntöpuoli on myös tullut näkyvämmäksi: Kun mua ei tarvitakaan enää ihan joka hetki ja ihan kaikessa, jää taas tilaa olla muutakin kuin äiti ja voin jopa tehdä jotain ihan omaa. Mikä mahtava vapaus! Vanhemmuuden juhlahetkiä on myös nähdä, kuinka poikaset osaavatkin lentää ja pärjäävät hienosti esim. kaverisuhteissaan ilman äidin apua.
Kriiseilyä tämä oivallus ei ole täysin poistanut, mutta onneksi muutokset tulevat yleensä hiipien (ja voin nyt vuoden kokemuksella kertoa, että ekaluokkalainen tarvitsee äitiään vielä paljon) niin ehtii äitikin sopeutua.
TykkääTykkää
Olet oikeassa, ei voisi ehkä paremmin sanoa kuin vanhemmuuden juhlahetkiä!
Ja mulla helpotusta tuo tuo pienin, joka ei osoita mitään merkkejä mistään kasvamisesta (siis ainakaan sellaisesta itsenäistymisestä), eli yhä on sylintäytettä kerrakseen.
Ja kyllä tässä lisääntyvässä vapaudessakin on puolensa.
TykkääTykkää
Joo, kyllä lasten kasvamiseen liittyy välillä aikamoista kipuilua ja haikeutta. Mä en edes ole mikään herkkis tai erityisen suojelunhaluinen, mutta kyllä silti välillä ottaa koville.
Onnettomuuksien pelko on vähän koko ajan läsnä lasten harrastusten ja liikenteessä fillaroinnin ym. vuoksi. Ja ne kaverimurheet…huoh, niiden kanssa on äidinkin sydän särkynyt monta monituista kertaa.
Tavallaan elämä minusta helpottaa tosi paljon, kun lapset kasvaa. Ja on ihanaa, että pikkulapsiajat alkavat jäädä taa. Niin elämän kuuluukin edetä. Mutta ainakin meillä isommat lapset ovat kyllä tuoneet mukanaan myös vähän isommat huolet. Tai monimutkaisemmat. Riipaisevammat.
TykkääTykkää
Mä luulen, ettei mulla ole vielä aavistustakaan niistä murheista, mitä maailma äideille tarjoaa kun lapset kasvavat. Ja kaikista pahinta mulle on se, että noissa isojen lapsien murheissa olen joskus voimaton – kun vielä ovat kaikki aika pieniä ja kotihoidossa niin mikäs tässä, mähän pyöritän hommaa mutta kohta ne ovat mun käsieni ulottumattomissa.
Ja vaikka välillä kypsyttää koko eläintarhatouhu niin varmasti myös tätä kaoottista pikkulapsiaikaa tulee kova ikävä.
TykkääTykkää