Jos suomalaisten ”no on ilmoja pidellyt”-small talkista vitsaillaan, niin väittäisin että täällä se sää – jossa on paljon vähemmän vaihtelua kuin pohjolassa – on paljon enemmän puheissa. Tai ehkä se on vaan sellainen turvallinen keskustelunaihe tällaisen ulkomaalaisen kanssa, koska kaikki olettavat että tämä eteläespanjalainen ilmasto on maailman paras. Mutta nyt ajattelin blogissakin puhua säästä. Kun meillekin saapui se syksy. Oikeastaan viime viikonloppuna Suomessa saattoi olla lämpimämpi kuin meillä, eikä ensimmäistä kertaa: viime toukokuussa me paleltiin silloin kun Suomessa rikottiin lämpöennätyksiä. Eihän se mikään iloinen asia ole noin ilmastonmuutosta ajatellen, mutta kyllä siitä on saatu taas hetkeksi jutunjuurta täällä. ”Voitteko uskoa, Suomessakin on lämpimämpi kuin täällä!”.

Tämän postauksen valokuvat ovat lokakuun ensimmäiseltä viikonlopulta, kun lämpötila pyöri päivisin vielä kolmessakymmenessä ja Välimeri oli niin lämmin, että suostuin sinne vyötäröä myöten. Sitä syvemmälle en ole dipannut pariin vuoteen: kuten olen jo tunnustanut, huolimatta siitä että olen ollut vuosien ajan wannabe-surffari en oikeasti kestä yhtään viileää, eli alle 35 asteista vettä. Mutta lokakuun ensimmäinen sunnuntai, oi kuinka ihana se oli. Raikas merituuli, siedettävän lämpöinen meri ja auringonpaiste, joka antoi energiaa. Olimme lasten kanssa aivan onnessamme rannalla vietetyn päivän jälkeen ja suunnittelimme seuraavalle viikonlopulle uutta rantaretkeä. Paitsi viime viikonloppu sitten odotettiin hurrikaania ja katseltiin kun ihmiset kulkivat kaduilla kevyttoppatakeissa.

Päivisin on yhä neljän, viiden tunnin ajan tosi kuuma. Kun haen pojat koulusta niin lähes aina tulee hiki, etenkin kun kyydissä on kymmenisen kiloa potkulautoja. Suurin osa oppilaista kulkee vielä shortseissa eikä eskarilaiselle ole tullut vielä käskyä pukea ”baby”-mekkoa, joka on varma talven merkki. Itse olen pakkaillut hellemekkoja jo pois, lähinnä tehdäkseni tilaa neuleille ja villapaidoille. Uskomatonta kyllä, niitä tulee aina jossain vaiheessa ikävä vaikka onkin kiva kulkea suurin osa vuodesta flipflopeissa.

Seuraavaksi viikoksi on luvattu lähes pelkästään vesisadetta. Täytyy tunnustaa, etten ole espanjalaisen talven suurin fani. Täällä paistaa kyllä aurinko noin 300 päivää vuodessa, mutta kyllä täälläkin tulee kylmä. Ja kun vettä tulee, sitä myös tulee. Meidän kaupungissa siihen liittyy ikävänä lieveilmiönä jätevesien tulviminen kaduille. Puhumattakaan siitä, että rankkasateet ovat ihan oikea turvallisuusriski, joihin kuoli toissavuonna useampi ihminen huuhtouduttuaan mereen moottoritieltä. Talvikuukausina meillä nousee sähkölasku yleensä useampaan sataan, samoin vesi- ja kaasulaskut kun luihin ja ytimiin asti jäätyneet asukkaat tarvitsevat pitkiä kuumia suihkuja. Kodin lämpötila on monina aamuina alhaisempi kuin ulkona. Kesällä meillä on kyllä mukavan viileää ilman ilmastointiakin – että kaikkea ei voi saada.

Yksi isoin syy muuttoon oli sää. Muistan yhä joka päivä kääntää kasvot aurinkoon ja olla iloinen siitä, ettei meidän tarvitse pukea kurahousuja tai lähteä liikkeelle kun on vielä pimeää, mutta suurin loputtoman auringonpaisteen synnyttämä riemu on jo vähän kulunut. Olen alkanut espanjalaisten tapaan päivitellä kuumuutta (syyskuussa oli muuten kuuminta yli 50 vuoteen – apua!) ja analysoida tuulensuuntia, onko se levante vai poniente. Toinen tuuli tuo kaupungin päälle pilvet, toinen saasteet. Jos jotain voisi vielä säältä toivoa, olisi se, että vielä muutamana päivänä ennusteet olisivat pielessä ja ehtisimme uimaan. Viime vuoden viimeinen virallinen rantapäivä oli marraskuun alussa, ja meillä on märkäpuvut vielä esillä…