EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos muut ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, kuka oikeasti olet, niin toisinaan ihmisillä itselläänkin on aika pinttyneitä mielikuvia siitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi ja minkälainen persoona sitä pohjimmiltaan onkaan. Siitä asti kun aloin luoda jonkinlaista tietoista käsitystä itsestäni ja siitä, millainen olen, olin varma että kuulun merelle. Että mulla olisi surffarin sielu ja olisin kaikista tyytyväisin aaltojen kohinassa. Parikymppisenä yritin opetella surffaamaan. Olosuhteet Meksikossa olivat kerta kaikkisen ideaalit, oli opettajaa, erilaisia lautoja ja vaikka mitä, mutta fysiikkani ei kyllä ollut surffarin enkä kyllä sisäisestikään sitten ollut mikään surffibeibe. Olen vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, eli en osaa kuvitella itseäni kirmaamassa mereen aamukuudelta odottamaan täydellisiä virtauksia kuten Puerto Escondidon oikeat surffarit tekivät. Wannabe-surffari ei tykkää kylmästä vedestä ja tulisi luultavasti vainoharhaiseksi kelluessaan merellä odottaen sopivaa hetkeä. Kärsimättömälle ihmiselle se toki olisi hyvä harjoitus, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sittemmin olen oppinut, että ehkä lempeän rauhallinen suppaaminen sopii paremmin tällaiselle tuurilautailijalle, eikä sekään juuri herätä intohimoja. Viihdyn kyllä rannalla, mutta olen enemmän sellaista ”luen aurinkovarjon alla”-tyyppiä kuin innokas kahlaaja. Lapsena olin vesipeto, nykyään suostun uimaan lähinnä kylpylöissä joissa veden lämpötila on lähempänä kiehumispistettä. Sen sijaan olen löytänyt mielenrauhaa vuorilta. Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun vaelsimme neljä päivää Karibian korkeimmalla vuorella Pico Duartella. Paluumatkan taitoin yksin ja se oli monella tapaa elämää muuttava kokemus; vaihto-oppilasvuoden taitekohta, joka saavutti melkein meditatiivisen vaikutuksen ja tunsin oivaltaneeni jotain omasta itsestäni paremmin kuin koskaan ennen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tuntenut samaa omituista täyttymystä päästessäni vuoriston jylhiin maisemiin. Omituinen yhdistelmä korkeanpaikankammon kanssa, mutta olenkin enemmin sitä ihmistyyppiä joka pyörii mekko päällä Alpeilla jodlaten the hills are alive kuin niitä, jotka ratsastavat aalloilla. Ja tässähän ei ole mitään muuta kummallista kuin se, kuinka kauan kesti päästää irti siitä omasta uskomuksesta että minä kuulun merelle. Ehkä kuulunkin aina välillä, mutta jos saan valita niin saatan päätyä vuorelle. La Líneassakin olen kaikista parhaimmalla tuulella kun palaan kolmen tunnin kävelyltä Gibraltarin vuorelle.  Toinen sielunmaisema löytyi Englannin maaseudulta, ei sekään läheltäkään valtameriä.

On mukavaa, että sitä kasvaa vielä aikuisena. Oppii sanomaan ei asioille, jotka eivät lopulta ole oma juttu. Tuntemaan omat tarpeensa vähän paremmin. Ei se toki vielä ihan putkeen mene aina, haalin yhä enemmän hommia kuin ehdin ja jaksan tehdä enkä muista, että en ole mikään ylienerginen suorittaja vaan päinvastoin sellainen päiväunista nauttiva hedonisti, jolle ei tuota ongelmaa se, että on tekemättä mitään monta päivää – ystäväpiirissäni on monta poikkeusta, joilla paikallaan pysyminen on suuri rangaistus ja he täyttävät kalenterit ja touhuavat aamusta iltaan. Ihailen sitä, mutta en enää yritä samaa. Muuttuminen kuuluu asiaan, mutta toisinaan omat ajatusmallit muuttuvat hitaammin kuin minä itse. On vaikea luopua siitä osasta identiteettiä, mistä on kasvanut yli. Nyt olen oppinut ainakin sen verran, että seuraavallakin lomalla voisin suunnistaa vuorille nauttimaan kiipeämisen tuomasta rauhasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

12 kommenttia artikkeliin ”EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

  1. Täällä toinen kelkkansa kääntänyt! Ennen sitä etsi maailman upeimpia hiekkarantoja ja nyt taas valitsisin merinäköalan sijaan vuorimaiseman. Ehkä kun on tarpeeksi kokenut hiekkarantoja, voi niistä päästää irti? Hiekka on kuitenkin ärsyttävää, merivesi jättää iholle suolaa ja mitäpä tekemistä siellä rannalla oikeastaan loppujen lopuksi on. Eikös upeiden hiekkarantojen maissa paikallinen väki ole perinteisesti asunut mieluummin muualla, esimerkkeinä Espaja, Intia ja kai lähemmin mietittynä Thaimaakin.

    Tykkää

    1. Joo, ehkä tässä aika monta lomaa Karibian rannalla vietettyä voi todeta, että rantoja on nähty 😀 . Monestakin syystä ymmärrän, miksi paikalliset pakenevat kauemmas rannoista, etenkin maanviljelyn kannalta. Nyt kun asutaan rannan läheisyydessä niin yksi hyvä syy olisi tosiaan se, että pääsisi eroon hiekasta 😀

      Tykkää

  2. Mulla meri ja vuoret kisailivat pitkän aikaa hyvin tasapäisesti johtajan paikasta. Vuoret on kuitenkin vieneet voiton jo kirkkaasti. Merenrannalla tykkään etenkin karuista kalliorannoista – biitsillä en malta makoilla kovinkaan pitkään. Vuoret saa kuitenkin aikaan sellaisen pakahduttavan onnen tunteen, johon meri ei pysty lainkaan. Ei siis liene mikään ihme, että päädyn nykyään reissuillakin yhä useammin vuoristomaisemiin.

    Tykkää

    1. Se, mikä vuoristoon suuntaavissa matkoissa on hauskaa että ne ovat usein vähän ”omalla reitillään” eivätkä suurimpien turistimassojen kohteena. Tai siis mistä minä tiedän, aika vähän on vielä pyöritty eri vuorilla, mutta jatkossa varmaan lomia suunnitellaan vähän toisesta vinkkelistä.

      Tykkää

  3. Pystyn myös todella hyvin samaistumaan tähän. Rakastan kyllä rannoilla löhöilyä ja kirjojen lukemista (kunnes paahdun liikaa), mutta myöskään oma fysiikkani ja hermoni eivät toistaseksi ole sopinut yksi yhteen surffielämän kanssa. Muissa vesiurheilulajeissa, kuten snorklauksessa, on myös vanhimmiten alkanut iskeä ahdistus, että osun esimerkiksi koralliin, tai muuhun mihin ei tosiaan varpaita pitäisi tunkea. Tai muuten törmäisin johonkin suuren ja tuntemattoman merenalaisen maailman pelottavaan otukseen😂 Pelkään kyllä myös korkeita paikkoja, mutta samalla rakastan vuoristomaisemia ihan yli kaiken. Samalla vuoren huipulle päästäessä se itsensä voittamisen ja onnen tunne on jotain, mitä monissa muissa paikoissa ei koe. Lisäksi arvostan sitä omaa rauhaa, jota yleensä vuorilla kulkiessa tuntee turistoineella rannalla löhöilyä enemmän.

    Tykkää

  4. RR

    Oi lohduttavaa! Aina väliajoin tunnen hienoista alemmuuskompleksia kun en ole samanlainen multitaskaaja ja energiapommi kuin suuri osa ystäväpiiristäni tuntuu olevan. Välillä tuntuu, että olen ainut joka ei osallistu kaikenmaailman maratooneihin, puuhastele pihamaalla toinen toistaan upeampia kukkaistutuksia tai luo kokoajan sisustukseen jotain hienoja uusia elementtejä. Mökilläkin tykään vain lukea lehtiä ja keitellä kahvia.

    Vuoret ovat myös mun juttu, ja kukkulat ja laaksot. Skotlannissa olen käynyt kerran ja sinne halajaisin aina uudestaan. Muutenkin sellainen päämäärätön haahuilu luonnossa on itselle se luontevin liikuntamuoto.

    Tykkää

    1. Skotlanti teki kyllä vaikutuksen, sen kahden viikon ajan mitä ehdittiin siellä olla 😀 Jälkikäteen harmittanut, että olin niin tyly koko paikalle (joskin sittemmin ne miehen työkuviot siellä olisivat päättyneet todella huonosti jos olisi jäänyt eikä lähtenyt, joten onni onnettomuudessa). Mä en myös kestäisi mitään työleirimökkiä, olen niin tavattoman laiska että… no, pitäisi varmaan hävetä mutta en edes osaa 😀

      Tykkää

  5. Haha, allekirjoitan koko jutun! Ihan samoja fiiliksiä ollut tässä viime vuodet, kyllä vuoret tekevät paljon onnellisemmaksi kuin rannalla hikoilu. Juuri se hiljaisuus ja rauha mikä vaan vuorilta löytyy on ihan omaa luokkaansa.

    Tykkää

  6. Päivitysilmoitus: PUHUTAANKO VÄHÄN SÄÄSTÄ? – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s