Makasin koko eilisen päivän peiton alla, pääsin ylös vain oksentamaan ja sitten palasin takaisin sänkyyn säälimään itseäni. Kyseessä toivottavasti oli auringonpistos – olinhan hengaillut rannalla kaksi päivää ilman aurinkorasvaa, hattua tai kunnollista nesteytystä – vaikka hieman pahaenteisesti myös yksi lapsista oksensi tänään ällöttävän coktailin vesimelonia, mehua ja kinkun paloja suoraan jäätelöbaarin penkille. No, joka tapauksessa, olin illalla jo aika heikossa hapessa vuorokauden täystyhjennyksen ja totaalipaaston jäljiltä, kun pääsin suihkuun ja valmistauduin nukkumaan taas seuraavat 12 tuntia putkeen.

Sitten alkoi kuulua massiivista rummutusta. Meidän vieressähän on konservatorio, joten orkesterin harjoitukset kuuluvat usein kotiin, eikä ne ole kovin harvinaisia edes näin lauantai-iltaisin kello kymmeneltä. Mutta kun vilkaisin takapihalle, oli pakko pukea vaatteet päälle ja kiirehtiä kameran kanssa ulos. Vaikka ehdin jo loppiaisena ja karnevaalien aikaan oppia, että täällä kulkueisiin suhtaudutaan todella vakavasti, tämä teki todella suuren vaikutuksen – en tiedä johtuiko mahtipontisesta orkesterista, täydestä uskonnollisesta repertuaarista piispoineen, savuineen ja kaikkine symboleineen joita tällainen peruspakana ei edes tunne vai ihan vaan mun kuolleista nousseesta olosta, mutta vau. Vau.

Kulkue oli ilmeisesti osa heinäkuussa kymmenen päivää kestävää feriaa, jonka aikana nähdään vielä lisää paraateja, esityksiä ja paikalliset ovat varoittaneet, että luvassa on myös kymmenen yötä kovaäänistä juhlintaa. Tässä hartaassa ja arvokkaassa kulkueessa meteli rajoittui orkesterin soittoon, paikalliset olivat niin sanotusti ykköset päällä ja vähän nolotti hyppiä ympäriinsä kameran kanssa ensimmäisenä käteen osuneet verkkarit jalassa. Olihan se kuitenkin nähtävä.

Jos en suhtautuisi kirkkoon itsessään vähän skeptisesti ja oma suhde ylempiin voimiin olisi näin epävarma, haluaisin kyllä olla katolilainen. Olen jo aiemmin fiilistellyt kirkkoja (täällä, täällä ja täällä) ja niihin liittyvä omistautuminen (ja suuruudenhulluus ja harhainen rahankäyttö) viehättävät yhä monella tapaa. Ja näinä aikoina, kun kuolema on tullut puheeksi lasten kanssa, olisi ihanaa tarjota joku yksinkertainen, lohdullinen selitys johon itsekin uskoisi. Saada synnit anteeksi rukoilemalla, luottaa johdatukseen ja suurempiin voimiin. Mutta niitä ei ole nyt tälle agnostikolle tarjolla, mutta nautin kyllä täysillä Espanjassa uskonnon visuaalisista virikkeistä.