Tutustuin ensimmäisen kerran karnevaalikulttuuriin vaihto-oppilasvuonna Karibialla. Dominikaanisessa tasavallassa helmikuun jokainen sunnuntai ihmiset kerääntyivät katujen varteen kun paikalliset joukkueet, usein kaupungin ravintoloiden tai kauppojen sponsoroima ryhmä, valtasivat tiet naamareissaan ja asuissaan. Karnevaalikulkueisiin kuului oleellisena osana kevyt kaljanjuonti, kuurouttavalla volyymilla soitettu merengue sekä väkivalta. Näillä hirviöiksi pukeutuneilla joukoilla nimittäin oli aina mukanaan eräänlaiset moukarit, joilla sitten sivustakatsojia mätkittiin. Eikä voimassa tosiaan säästelty, vaan seuraavana päivänä ainakin eturivin katsojilla olivat reidet ja takamukset mustelmilla. Me matkustimme usein tunnin bussimatkan (bussilla tarkoitan pakua, johon ahtautui 20 ihmistä kyytiin) La Vegaan nauttimaan tästä masokistisesta ilonpidosta, ja jos haluatte tutustua dominikaanikarnevaaleihin paremmin niin esim. tämä video antaa hyvin osviittaa siitä, millaisilla pampuilla siellä yleisöä paukutetaan.

Myös Espanjassa on juhlittu karnevaaleja. Onneksi hieman vähemmän väkivaltaisesti kuin mun nuoruuden karnevaalihumussa. Vaikkei joulun pyhien ja pääsiäisviikon eli Semana Santan (jolloin kuulemma taas riittää juhlintaa – me olemme silloin Suomessa viettämässä pääsiäistä hiljaa ja hartaasti) väliin mahdu montaa viikkoa, ovat ilonpitoa rakastavat espanjalaiset organisoineet tähän väliin kuitenkin kuusi päivää kestävät karnevaalit. En tiedä täkäläisten karnevaalien historiasta sen tarkemmin, mutta tulevina vuosina tapahtumia pitää kuulemma ehdottomasti käydä katsomassa myös Cádizin kaupungissa, jossa ei huhujen mukaan ole säästelty serpentiinissä, konfettisateessa tai shownumeroissa.

Juhlinta alkoi täällä jo viime viikon tiistaina. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen kilpailu, joka huipentui lauantain finaaliin esityksistä – meiltä nämä menivät ohi, koska ohjelma alkoi aina iltayhdeksän aikaan, jolloin nössöt suomalaiset olivat jo valmiita nukkumaan. Koska tapahtumapaikka oli pääosin meidän kotitalomme takana, kuulimme kyllä usein iltaisin rumpusooloja ja rytmikästä laulantaa. Muutenkin olimme aika noviiseja tässä karnevaalitouhussa, ja opimme että ensi vuonna lapsille pitää hankkia asiaan kuuluvat asusteet. Ja hyvissä ajoin, sillä paikalliset tyhjensivät naamiaiskauppoja jo tammikuussa valmistautuessaan karnevaaleihin. Sunnuntaina osana päätösjuhlia oli myös lasten pukukilpailu. Me emme sitä tietenkään päässet todistamaan, koska päiväuniaika.

Lauantai-iltana pyörimme kyllä kaupungilla ihmettelemässä krääsäkauppiaita, erilaisten teemojen mukaan koristautuneita joukkueita sekä espanjalaislasten turnajaiskestävyyttä – en vieläkään ole keksinyt miten nämä täkäläiset lapset jaksavat valvoa puolilleöin ilman hermeettisiä itkupotkuraivareita! Helmikuu on ollut säiden puolesta niin surkea, myrskytuulta ja sadekuuroja ja +14 asteen hyytävää kylmyyttä, ja sunnuntaiaamuna näytti siltä ettemme pääse osallistumaan loppuhuipennukseen, eli kaupungin läpi kulkevaan kulkueeseen. Onneksi sade taukosi, haimme poikien kanssa evääksi lasten pään kokoiset kroisantit ja menimme kadunvarrelle odottelemaan paraatia.

Kuten loppiaisena, oli tarjolla taas tanssiesityksiä (ja lapsilla sellaiset muuvit, että Suomessa kukkahattutädit saisivat slaagin), karkkia, meteliä, paperisilppua ja ne tutut hahmot kuten Dora, Pipsa-Possu ja poikien ehdoton suosikki: Fireballin tahtiin vatkanneet Ryhmä Haun eli Patrulla Caninan jäsenet. Paraati pysähtyi jälleen meidän kotikulmillemme, jossa erään koulun sisäpihalle oli järjestetty puitteet naamiaiskilpailulle, esityksille sekä tarjoilulle. Täälläkin aikuisille oli tarjolla 1,5 euron olutta kaljateltasta, mutta pääosassa oli silti lasten riemu. Naamiaisasuihin ja maskeeraukseen oli panostettu ja pojat olivat innoissaan kun vastaan käveli monta kätyriä, Elsaa, Darth Vaderia, Ryhmä Haun hahmoa ja pieniä poliiseja ja palomiehiä.

Näitä tapahtumia tulee kyllä ikävä. Etenkin kun asumme aivan ydinkeskustassa (joka ei toki täällä ole mitenkään suunnattoman iso alue) ja voimme muutaman minuutin varoitusajalla lähteä katsomaan, mitä on ohjelmassa. Ihmiset ovat olleet kaikissa juhlissa selvin päin, iloisia, ottaneet huomioon lapsia (myös muita kuin omiaan – vieraat isät ja äidit tulivat tuomaan pojille kärryistä heitettyjä karkkeja ja serpentiinipötköjä jos hitaat hämäläiset eivät itse ehtineet niitä napata) ja näissä koko kaupungin yhteen keräävissä tilaisuuksissa myös itselle on tullut sellainen olo, että olemme osa tätä yhteisöä. Ensi vuonna osallistumme mukaan kilpavarusteluun ja veikkaan, että La Líneassa on silloin yleisössä yksi Vainu, Samppa ja Rekku enemmän…