Olemme olleet nyt neljä päivää perillä La Líneassa, ja tämä on tuntunut jonkinlaiselta kotiinpaluulta. Ainakaan samanlaista kulttuurishokkia ei ole syntynyt kuin viimeksi: Likaisuus ei ole aiheuttanut mitään akuuttia hysteriaa pöpöneurootikossa, suihkussa olen ollut jo valmiiksi varautunut lämpötilanvaihteluihin, helmikuusta asti kodin vieressä lounastunnilla kokoontuvat kunnan työntekijät jotka osoittavat mieltään palavine renkaineen ja hälytystorvineen ei enää yllätä ja, noh, tämä ei tunnu erityisen eksoottiselta.

Tietenkin ensimmäiset päivät ovat olleet poikkeuksellisen ihania, koska Käytännön Mies on lyhyellä lomalla ja olemme saaneet joka päivä käydä uimarannalla rauhassa ja kun olen katsonut kuvia tulvivasta Helsigistä, on täkäläinen +37 astetta viilentävällä merituulella tuntunut aika täydelliseltä ilmastolta meikäläiselle. Olemme nukkuneet monen tunnin päiväunia, valvoneet myöhään, syöneet joka päivä lounaaksi sipsejä ja jäätelöä ja olleet leikkipuistossa siihen aikaan kun Suomessa on nukuttu yöunta jo useampi tunti.

Carrefourissa tervehdin vielä kassaa iloisesti no moi! ja haaveilen kyllä kovasti siitä, että saisimme kesän aikana tänne vieraita Suomesta. Koneen avasin ensimmäistä kertaa vasta tänään (johtuen tosin siitä, että Käytännön Mies sai rikkinäisen läppärin vasta tänään kuntoon) ja jossain vaiheessa pitäisi löytää aikaa P:n puheterapiaharjoituksille, mun kuudelle kursilleni kesäopintoja, Orange is the New Blackin neljännelle tuotantokaudelle ja Beyoncén Lemonade-albumin läpikatsomiselle. Mutta vielä vähän aikaa aurinko voittaa.