Tällä viikolla olen lähinnä pakannut, purkannut ja sitten pessyt kädenjälkiä seinistä vanhassa asunnossa noin 120 senttimetrin korkeudelta. On ollut hauskempiakin viikkoja, mutta jos nyt ei sitten muuttaisi vähään aikaan, vaikka edes vuoteen. Mutta siinä lattialistoja rapsutellessa olen ehtinyt kuunnella yhden äänikirjan, mikä sinällään on nostanut tämän loppusiivouksen lähes sellaiseen ”oma aika”-kategoriaan. Kuuntelin Suvi Auvisen (jonka ehkä mielenkiintoisin sosiaalinen media on Twitter) kirjan Lihan loppu, joka käsittelee lihansyönnin historiaan, nykyhetkeä ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Kirja on kriittinen ja kyllä se on kirjoitettu selvästi salaatinvihreiden lasien läpi, joskin mitään ääripäitä ei tässäkään asiassa ole olemassa: lihantuotannon ympäristövaikutuksista on ihan selvää näyttöä eikä se suomalainenkaan liha ole mikään ilmastoteko.

Mä olen aina ajatellut olevani hyvien puolella tässä hommassa, koska en ole 22 vuoteen syönyt mitään millä on jalat. Tai jalka, eli esimerkiksi etanoita. Ruokavalioon kuuluu kalaa (lähinnä niinkin tylsässä muodossa kuin tonnikalana tai kalapuikkoina) ja kananmunia useamman kerran viikossa, maitotuotteita suunnilleen saman verran. Lapsille en kotona kokkaa juuri lihaa, mutta koska poikien mummi usein vastaa lasten ruokahuollosta, kyllä meillä välillä tehdään kanapastaa tai lihapullia. Koulussa ja päiväkodissa lapset saavat valita itse mitä syövät, ja toivon vain että tämä mun kasvissyöntihapatukseni joskus alkaa tuottaa hedelmää. Eilen illalla esikoisen kanssa käytiin pitkä keskustelu siitä, syödäänkö jossain koiria ja onko se okei – oli pakko muistuttaa 9-vuotiasta maailman raadollisuudesta ja siitäkin, että itse asiassa siat ovat varmasti viisaampia otuksia kuin meidän Tassu, enkä itse pidä minään moraalin merkkinä että erottelee eläimiä sympaattisuuden perusteella syötäviin ja silitettäviin.

Lihan loppu kuitenkin oli isku avokämmenellä. En ole kauhean reilu tyyppi, koska ihan itsekkyyttäni en ole vieläkään ollut valmis luopumaan kananmunista ja kermasta ja voista ruoanlaitossa. Vaikka meillä ei maitotuotteita muuten juuri käytetä, en keksi kovin montaa ateriaa jonka osaisin valmistaa ilman juustoa, puhumattakaan että korvaisin leivonnassa kananmunat kikhernevaahdolla. Eikä mulla oikeasti ole mitään hyvää, tarkastelua kestävää perustelua tälle koska kyse on vain makutottumuksista, laiskuudesta ja rutiineista. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi vuohenjuuston ikävää tuotantoprosessia (mihin kuuluu vuohien lyhyt ja ei-kovin-hohdokas elämä, mikäli niille ei ole ole käyttöä lypsettävinä) ja ajattelin että nyt baby steps, jätän lempiherkkuni vuohenjuuston jatkossa pois lautasilta. Mutta eihän sitä muuta juustoa tehdä yhtään sen eettisemmin. Tai ehkä jossain tehdään – pitäisi vaan nähdä vähän vaivaa ja etsiä.

Lihan loppu kirjana on todella mielenkiintoinen ja mielestäni kuuluu luettavaksi kaikille, ruokavaliosta riippumatta. Toki siinä oli sellaista kirjailijan (joka mm. on Vegemessuja pyörittävän yrityksen johdossa) hypetystä, jota en tunnistanut vaikka elänkin melkoisessa vihervassarikuplissa. Joitain haastateltavia teki mieli vastavuoroisesti läpsiä korville, esimerkiksi vähemmän yllättäen MTK:n edustajaa tai toimittajaa, jonka mielestä metsästys on puolusteltavissa koska metsään meneminen on niin työlästä ja koko touhu vähän tylsää (itselläni ei ole kovin vahvaa mielipidettä metsästystä vastaan, mutta huonoja argumentteja en oikein kestä). Vaikka keinolihan laboratoriotuotanto ei varsinaisesti ole ennen kiinnostanut, niin siitäkin opin paljon uutta. Ylipäänsä kirja sai peilaamaan paljon omia mielipiteitä sellaisiin ruokailuun liittyviin tapoihin ja tottumuksiin joita ei muuten koskaan ymmärtäisi kyseenalaistaa.

Toivon hartaasti eläväni nähdäkseni päivän, jolloin nykyisenlainen tehotuotanto on ajettu alas – vaikka se tarkoittaisi sian, broilerin ja naudan sukupuuttoa kuten kirjassa ennustettiin. Oma kasvissyöntini alkoi kokemuksesta maitotilalla, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin ja arvostaen. Silti se tuntui väärältä. Perjantaina hain ensimmäisen kerran ruokaa REKO-lähiruokarenkaan kautta: perunaa ja omenamehua suoraan tuottajalta, kalaa suoraan kalastajalta ja kananmunia suoraan kasvattajalta. Kotona olemme nyt sopineet, että porsaanlihaa tai broileria ei meille enää osteta, vaikka se väsyneenä ruokakaupassa tuntuukin usein takuuvarmalta tavalta saada nirsoilijat ravittua. Mutta en tiedä voinko enää ostaa edes niitä vapaan kanan munia, kun olen lukenut kanojen kohtalosta: munittuaan itsensä loppuun kanat kaasutetaan kuoliaiksi ja jauhetaan turkiseläinten ruoaksi (lähteenä tämä artikkeli sekä luonnonvarakeskuksen asiantuntijat, jotka kertovat siitä kuinka epäluonnollisen lyhyen elämänsä päätteeksi kanat jauhetaan yleensä oman kanalansa pihassa hiilidioksitainnutuksen jälkeen kontissa). Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.