OSTOLAKKO 2.0

Ne, jotka ovat seuranneet edesottamuksiani useamman vuoden saattavat muistaa surullisenkuuluisan ostolakon vuodelta 2017 – vuoden, jolloin vilpitön pyrkimykseni oli olla ostamatta uusia vaatteita. No, sehän ei mennyt ihan maaliin vaan kaikesta huolimatta vuoden lopuksi olin ostanut useamalla sadalla eurolla kaikenmaailman rätei ja lumpui. Okei, osa tuli ihan tarpeeseen: ilmeisesti shoppailunkaipuinen alitajuntani järjesti niin, että lähdin kahdesti matkalle ilman sukkia ja alusvaatteita (siis muita kuin ne, jotka olivat päälläni) ja oli ikään kuin pakko mennä kaupoille, mutta valtaosa oli vain jonkun syvän, sisäisen tyhjiön täyttämistä.

Ymmärrän siis niitä, jotka ovat jo valmiiksi sitä mieltä että bitch please. Ei kannata edes yrittää. En ole itsekään ihan varma omasta itsekuristani. Nyt kuitenkin teen sen taas julkisesti ja lupaan ja vannon etten osta ensi vuonna yhtään vaatetta – en uutta tai käytettyä – muutamalla poikkeusluvalla. Esimerkiksi sukkahousut (niitä kyllä on varastossa, mutta ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta että kaikki hajoavat ja olisi älytöntä että ilman sukkahousuja en voisi pitää monia mekkoja ja hameita), tukisukat (voin kertoa että tukisukkien kohdalla kyse on terveydestä ei turhamaisuudesta) sekä häämekko, jos yhtäkkiä Adam Driver ilmestyy ovelleni kihlasormuksen kanssa.

Tarvitsen ryhmäpainetta. En oikein tiedä mikä auttaisi siihen, että rakastan uusia vaatteita, vaikken ehdi käyttää edes vanhoja suosikkejani. Olen tänä vuonna tietoisesti tehnyt pesäeroa ketjuliikkeisiin (joskin rakastan silti Monkia ja &Other Storiesin tarjontaa) ja panostanut laadukkaaseen kotimaiseen (Kaiko, R-Collection ja Nanso muutama mainitakseni). Vaatekaapistani ei puutu oikeastaan mitään, sieltä löytyvät klassikot ja kaikki hirveät kasarirytkyt. Pärjäisin varmasti kuukauden tai kaksikin pesemättä yhtään pyykkiä, silti joka päivälle olisi puhdasta ja uutta päällepantavaa. En ole pystynyt luopumaan lempiharrastuksestani vaikka tiedän että se aiheuttaa maailmanlopun, henkilökohtaisen konkurssin ja siitäkin huolimatta että kauniit asiat tuottavat mulle ihan konkreettista iloa niin mulla on nyt sitä riemua kaapit täynnä, ja sen luulisi riittävän vähäksi aikaa.

Jotta se vanha vaatevarasto inspiroisi, olen varautunut tekemään Instagramiin tiliä siitä mihin pukeudun – ehkä se myös motivoisi käyttämään muutakin kuin villahousuja ja aina sitä samaa hupparia. Julkisen huutelun lisäksi olen peruuttanut uutiskirjeet kaikilta mahdollisilta tahoilta ja blokannut lempibrändini Facebookissa, kun töiden takia en voi täysin suojautua houkutuksilta ad-blockin avuin. En pahastu, jos löydän mielenkiintoisia ja laadukkaita kotimaisia merkkejä lakkovuoden aikana, niitä ehtinee ostaa myöhemminkin, mutta toivon voivani käännyttää itseni kokonaan pois pikamuodista. Kuten viime kerrallakin joku veikkasi, lapseni ovat varmasti paremmin puettuja vuoden päästä, ja nytkin veikkaan että kanavoin osan ylimääräisestä rahasta ja ajasta (haha!) siihen että optimoin lasten asut viimeisen päälle.

Sellaista on siis luvassa blogin puolella, ainakin välillä. Vaateaihe tuntuu kauhean pinnalliselta ja turhalta, mutta yritän ajatella itseäni yhteiskunnallisena kokeiluna: olen tiedostava ja yleisesti ottaen ahdistunut ja toisaalta aktiivinen toimimaan jotta tästä pallosta olisi jotain jäljellä kuviteellisille lapsenlapsilleni, mutta rakkauteni rytkyihin on välillä ollut suurempaa kuin tietoisuus siitä millaista tuhoa vaateteollisuus tekee planeetalle. Joten jos en minä pysty parantamaan tapojani, kuka sitten pystyy?

PC106702.jpeg

PLIIS VEROTTAKAA MUA

Hyvät ystävät, tällä viikolla ehtii vielä allekirjoittamaan kansalaisaloitteen lentoveron käyttöönotosta Suomessa. Aikaa allekirjoittaa on lauantaihin asti, ja nyt ollaan noin puolivälissä 50 000 nimen tavoitetta. Eli kliseistä, mutta totta: jokainen ääni ratkaisee. Samalla kun klikkaa itsensä Kansalaisaloite-sivustolle äänestämään lentämisen verotusta niin voi kannattaa esimerkiksi ruumiin hävittämisen säädösten vapauttamista, jääkiekon MM-finaalin jälkeisen päivän muuttamista pyhäpäiväksi tai vaikkapa ”kaikkien yhtäläiset oikeudet pukeutua turvattava lailla”-aloitetta. Tärkeällä asialla siis!

Minä en todellakaan rakasta lentämistä, mutta sitäkin enemmän matkustamista. On kuitenkin suorastaan kohtalon ivaa, että kun tässä elämäntilanteessa voisin vallan hyvin reissata rauhassa (työt ja lapset kyllä kulkee mukana) niin isoin syy valita lentokone on raha. Mulla kyllä olisi istumalihaksia ja aikaa ja jopa intohimoa istua junassa. Kesän Bosnian-reissua suunnitellessa olen nauranut hintavertailulle: maata pitkin pelkät matkat, johon ei lasketa välttämättömiä majoituksia saati monen päivän ruokia, ovat tonnin luokkaa, kun taas lentäen meno-paluu Sarajevoon olisi alle kaksi sataa. Yksi syy tähän absurdiin tilanteeseen on mm. lentämisen suosiminen verotuksessa, esimerkiksi lentokerosiinin verovapaus. Tästä on sovittu poliittisesti noin 70 vuotta sitten enkä oikein usko, että silloin a.) tiedettiin minkälainen ilmastokriisi meillä olisi käsillä 2000-luvulla ja b.) maailmassa lennettäisiin joskus päivittäin noin 100 000 lentoa.

Se, miten mahdollinen verotuotto käytettäisiin on vielä ympäripyöreää arvailua ympäristöpolitiikasta ympäristöystävällisempien polttoaineiden kehitykseen. Suoraan sanoan mulle on melkein ihan sama, mihin se raha käytettäisiin, koska tarvitsisin lentoveroa hillitsemään itseäni: niin kauan kun mulla on johonkin varaa, on hyvin todennäköistä että päädyn toteuttamaan mielihalujani vaikka kuinka tietäisin sen seuraukset. Oli kyse karkista, pikamuodista tai lentämisestä niin haluaisin sen olevan kalliimpaa ensisijaisesti siksi, että silloin kuluttaisin vähemmän. Totta kai voisin vain opetella sanomaan ei, mutta on myös pirun vaikea perustella itselleen miksi rankaisen perhettäni ja pidän meidät täällä Suomessa koko pimeän talven ja sijoitan korkeintaan johonkin kirkasvalolamppuun jos koko muu Suomi suhtautuu matkailuun kuin kyseessä olisi ihmisoikeus – vähän niin kuin nyt lihansyönti tai yksityisautoilu, mutta ei mennä nyt niihin.

Jos ei siis ilmastonmuutos kiinnostele, niin allekirjoittakaa nyt edes minun vuokseni. Aloitetaan siitä. Tehdään pian jotain myös täysin vääristyneelle vaatekaupalle ja mielellään muutamalle muullekin tuotannonalalle, jossa on mopo karannut käsistä. Subventoidaan mieluummin raideliikennettä. Ja kyllä, aina on niitä joiden on pakko lentää – se on ihan okei, kuulun välillä omasta mielestäni itsekin siihen ihmisryhmään, mutta ei sen todellakaan tarvitse olla puoli-ilmaista. Enkä sure kaikkia työttömäksi jääviä lentoemäntiä jos maailma muuttuisikin niin että ammattikunnalle olisi vähemmän kysyntää, kyllä me heille hommia keksitään.

LOPPUUKO LIHA?

Tällä viikolla olen lähinnä pakannut, purkannut ja sitten pessyt kädenjälkiä seinistä vanhassa asunnossa noin 120 senttimetrin korkeudelta. On ollut hauskempiakin viikkoja, mutta jos nyt ei sitten muuttaisi vähään aikaan, vaikka edes vuoteen. Mutta siinä lattialistoja rapsutellessa olen ehtinyt kuunnella yhden äänikirjan, mikä sinällään on nostanut tämän loppusiivouksen lähes sellaiseen ”oma aika”-kategoriaan. Kuuntelin Suvi Auvisen (jonka ehkä mielenkiintoisin sosiaalinen media on Twitter) kirjan Lihan loppu, joka käsittelee lihansyönnin historiaan, nykyhetkeä ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Kirja on kriittinen ja kyllä se on kirjoitettu selvästi salaatinvihreiden lasien läpi, joskin mitään ääripäitä ei tässäkään asiassa ole olemassa: lihantuotannon ympäristövaikutuksista on ihan selvää näyttöä eikä se suomalainenkaan liha ole mikään ilmastoteko.

Mä olen aina ajatellut olevani hyvien puolella tässä hommassa, koska en ole 22 vuoteen syönyt mitään millä on jalat. Tai jalka, eli esimerkiksi etanoita. Ruokavalioon kuuluu kalaa (lähinnä niinkin tylsässä muodossa kuin tonnikalana tai kalapuikkoina) ja kananmunia useamman kerran viikossa, maitotuotteita suunnilleen saman verran. Lapsille en kotona kokkaa juuri lihaa, mutta koska poikien mummi usein vastaa lasten ruokahuollosta, kyllä meillä välillä tehdään kanapastaa tai lihapullia. Koulussa ja päiväkodissa lapset saavat valita itse mitä syövät, ja toivon vain että tämä mun kasvissyöntihapatukseni joskus alkaa tuottaa hedelmää. Eilen illalla esikoisen kanssa käytiin pitkä keskustelu siitä, syödäänkö jossain koiria ja onko se okei – oli pakko muistuttaa 9-vuotiasta maailman raadollisuudesta ja siitäkin, että itse asiassa siat ovat varmasti viisaampia otuksia kuin meidän Tassu, enkä itse pidä minään moraalin merkkinä että erottelee eläimiä sympaattisuuden perusteella syötäviin ja silitettäviin.

Lihan loppu kuitenkin oli isku avokämmenellä. En ole kauhean reilu tyyppi, koska ihan itsekkyyttäni en ole vieläkään ollut valmis luopumaan kananmunista ja kermasta ja voista ruoanlaitossa. Vaikka meillä ei maitotuotteita muuten juuri käytetä, en keksi kovin montaa ateriaa jonka osaisin valmistaa ilman juustoa, puhumattakaan että korvaisin leivonnassa kananmunat kikhernevaahdolla. Eikä mulla oikeasti ole mitään hyvää, tarkastelua kestävää perustelua tälle koska kyse on vain makutottumuksista, laiskuudesta ja rutiineista. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi vuohenjuuston ikävää tuotantoprosessia (mihin kuuluu vuohien lyhyt ja ei-kovin-hohdokas elämä, mikäli niille ei ole ole käyttöä lypsettävinä) ja ajattelin että nyt baby steps, jätän lempiherkkuni vuohenjuuston jatkossa pois lautasilta. Mutta eihän sitä muuta juustoa tehdä yhtään sen eettisemmin. Tai ehkä jossain tehdään – pitäisi vaan nähdä vähän vaivaa ja etsiä.

Lihan loppu kirjana on todella mielenkiintoinen ja mielestäni kuuluu luettavaksi kaikille, ruokavaliosta riippumatta. Toki siinä oli sellaista kirjailijan (joka mm. on Vegemessuja pyörittävän yrityksen johdossa) hypetystä, jota en tunnistanut vaikka elänkin melkoisessa vihervassarikuplissa. Joitain haastateltavia teki mieli vastavuoroisesti läpsiä korville, esimerkiksi vähemmän yllättäen MTK:n edustajaa tai toimittajaa, jonka mielestä metsästys on puolusteltavissa koska metsään meneminen on niin työlästä ja koko touhu vähän tylsää (itselläni ei ole kovin vahvaa mielipidettä metsästystä vastaan, mutta huonoja argumentteja en oikein kestä). Vaikka keinolihan laboratoriotuotanto ei varsinaisesti ole ennen kiinnostanut, niin siitäkin opin paljon uutta. Ylipäänsä kirja sai peilaamaan paljon omia mielipiteitä sellaisiin ruokailuun liittyviin tapoihin ja tottumuksiin joita ei muuten koskaan ymmärtäisi kyseenalaistaa.

Toivon hartaasti eläväni nähdäkseni päivän, jolloin nykyisenlainen tehotuotanto on ajettu alas – vaikka se tarkoittaisi sian, broilerin ja naudan sukupuuttoa kuten kirjassa ennustettiin. Oma kasvissyöntini alkoi kokemuksesta maitotilalla, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin ja arvostaen. Silti se tuntui väärältä. Perjantaina hain ensimmäisen kerran ruokaa REKO-lähiruokarenkaan kautta: perunaa ja omenamehua suoraan tuottajalta, kalaa suoraan kalastajalta ja kananmunia suoraan kasvattajalta. Kotona olemme nyt sopineet, että porsaanlihaa tai broileria ei meille enää osteta, vaikka se väsyneenä ruokakaupassa tuntuukin usein takuuvarmalta tavalta saada nirsoilijat ravittua. Mutta en tiedä voinko enää ostaa edes niitä vapaan kanan munia, kun olen lukenut kanojen kohtalosta: munittuaan itsensä loppuun kanat kaasutetaan kuoliaiksi ja jauhetaan turkiseläinten ruoaksi (lähteenä tämä artikkeli sekä luonnonvarakeskuksen asiantuntijat, jotka kertovat siitä kuinka epäluonnollisen lyhyen elämänsä päätteeksi kanat jauhetaan yleensä oman kanalansa pihassa hiilidioksitainnutuksen jälkeen kontissa). Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.

OLEN YLIKULUTTANUT

Maailmalla tuli uusiutuvien luonnonvarojen raja tältä vuodelta vastaan eilen – ja jos kaikki bailais viimeistä päivää niin kuin suomalaiset niin se olisi tapahtunut jo huhtikuussa. Mutta ei mennä siihen. Tämä on sellainen asia, josta on ihan kauhean vaikea puhua syyllistämättä, syyllistymättä, tai kuulostamatta tekopyhältä, toivottomalta, milloin miltäkin. Ja se ei nyt ole missään nimessä tarkoitus. Ei paheksua muiden valintoja vaan ihan puhtaasti pohtia omaa toimintaa.

Tämähän ei ole mikään altruistinen ajatus vaan perustuu myös siihen, että syksyllä työtilanne muuttuu sen verran, että budjettia pitää puristaa pienemmäksi. Ja siihen on varaa, sillä vaikka me monessa asiassa elellään maltillisesti – asutaan tiiviisti, joskus jopa ahtaasti, ei autoilla, ei syödä lihaa, Espanjan-matkoja lukuunottamatta himmaillaan lähinnä Herttoniemessä – niin on paljon sellaista missä mun pitäisi olla parempi.

Olen lukenut kesällä Ekovuosi Manhattanilla kirjaa, jonka sain ystävältäni, ilmastoguru Hetalta aikoinaan. Ajattelin jättää sen kokonaan lukematta, mutta nyt olen puolivälissä ja ehtinyt kokea jo ärsyttävän valaistuksen.  Kaikki asiat resonoivat! Minä ajattelen juuri näin kuin kirjailija (joka päättää yrittää elää vuoden New Yorkissa ilman hiilijalanjälkeä, onnea vaan, en vielä tiedä mikä on kokeilun lopputulos), mutta miksi en elä näin! Miksi teen paljon töitä vain jotta voin ostaa turhaa tavaraa, joka ei tee onnelliseksi, paitsi korkeintaan ihan hetkeksi, ja joka vain ahdistaa lopulta, ja kaikki se on pois siitä mikä aina lopulta tekee mut kaikista onnellisimmaksi, eli ajasta perheen ja ystävien kanssa.

Eli nyt alkaa ekovuosi Itä-Helsingissä. En pyri nollaamaan olemassaoloani totaalisesti, olen siihen liian laiska ihan rehellisesti sanoen, mutta opettelemaan uusia tapoja olla, kuluttaa ja elää. Helpoin tapa aloittaa on lopettaa shoppailu. Vaikkei tässä blogissa mitään asukuvia juuri esitelläkään, niin mä olen ihan hirveä harakka mitä tulee vaatteisiin, koruihin ja hiuspantoihin. Ja laukkuihin ja lenkkareihin. Pidin yhden vuoden ostolakkoa ja silti lipsahtelin tuon tuosta. Joten henkisesti olen varautunut taas lipsumaan, mutta oikeasti kyse ei ole vain vuoden ostolakosta vaan jostain syvällisemmästä muutoksesta omassa ostokäyttäytymisessä. Tai omassa käyttäytymisessä. Tämä kirkastui viimeistään Madridissa, missä ostoskatu Gran Vían viisikerroksinen Primark-halpamyymälä oli kuin helvetin esikartano, jossa ihmiset parveilivat lyhyen elinkaaren kokevien alihinnoiteltujen rytkyjen keskellä maaninen ostoskiima päällä, ja löysin itsekin ikuisuuden kestävästä kassajonosta hypistellen onnellisena alelöytöjäni, joita en oikeasti edes tarvitse.

Yritän selvittää myös miten muuten saisimme elämäämme ekologisemmaksi. Kierrätämme ja esimerkiksi käytän rikkinäisiä kännyköitäkin siihen asti, että sormet ovat verillä rikkinäisestä näytöstä irtoavien lasinpalasten takia ja puhelin soittelee itsekseen aamukuudelta entisille deiteille (tositarina, valitettavasti), mutta sitten… Kuinka luopua lempisiivoustarvikkeestani eli Lidlin wipeseista, jotka ovat kertakäyttöisiä ja täynnä kamalia myrkkyjä (mutta ah niin käteviä ja niistä tulee sellainen todella puhdistettu olo)? Entä lapset, uuden koulunrepun nyt olen ainakin ekaluokkalaiselle luvannut koska se kuuluu asiaan, mutta kun niille tarvitsee uuden kenkäparin joka neljäs kuukausi? Entä se, että en ehkä kestä tätä ekaa talvea Suomessa sitten vuoden 2014 pääsemättä taas hetkeksi pakoon pimeyttä ja hiljaisuutta?

Mutta toivon, että vähän ajan päästä mulla on vähemmän laskuja ja luottokorttivelkaa, järjestelmällisempi koti ja vaatekaappi, mieli joka ei pakene verkkokauppoihin ja enemmän aikaa touhuta poikien kanssa. Kuopus täytti juuri viisi, ja huomasin, ettei hän tarvitse mua enää ollenkaan! Tai tarvitsee toki, mutta vähän tuntuu siltä että työt on tehty kun päivän aikana kolmikkoa ei näe kuin ohimennen ruokapöydässä. Ja jos he sitten joskus kaipaavat mun seuraa, niin haluan olla saatavilla, en tekemässä duunia jotta saisin ostettua meille jotain. Uusia hankintoja tulee jonkin verran, koska meiltä puuttuu vielä joitain huonekaluja (onko sulla valkoista kirjahyllyä, tyyliin Ikean Expedit, koulupöytää tai kivaa kahden hengen sohvaa?), mutta mitään en haluaisi ostaa uutena. Kerron sitten, kuinka kävi.