PAKOLLISTA PERHEAIKAA

Kun asuimme vielä Suomessa, elimme aika kiireistä elämää. Pojat olivat kerhossa ja eskarissa, he näkivät paljon kavereitaan, meillä oli harrastuksia (enemmän kuin mitä olin vannonut ikinä olevan) ja minä – minulla oli harrastuksia! Ja kaikkia juoksuja! Kävin milloin missäkin kissanristiäisissä, leffoissa, kotibileissä, koulussa. Vaikka olin periaatteessa kotiäiti, niin elämä tuntui olevan kaikkialla muualla kuin kotona. Poikienkin kanssa lähdimme aina tilaisuuden tullen uimahalliin, kirjastoon, kavereille, lastenkonsertteihin tai vain kaupungille luuhaamaan.

Tämä on ehkä yksi eniten elämässäni muuttuneita asioita viimeisen vajaan vuoden aikana. En uskonut, että ruuhkavuosia elävä ihminen voisi näin sanoa, mutta meillä on perheaikaa jopa hieman liikaa. Isommista pojista olen viikossa erossa koulupäivien verran eli noin 25 tuntia, pienimmästä en sitäkään. Koska täällä lapset eivät saa olla yksin kotona eivätkä kodin ulkopuolella, me olemme varsin kiinni toisissamme, halusimme tai emme. Jos yhdellä lapsella on menoa, on muiden yleensä mentävä mukaan. Jos yksi tarvitsee raitista ilmaa rauhoittuakseen, saa koko jengi luvan ulkoilla. Nyt kun kuopuskin aloittaa isoveljiensä tapaan rugbyharrastuksen, lähtee sinne koko perhe aina sunnuntaiaamuisin. Mikä siinä muuten on, että lasten harrastukset alkavat viikonloppuisin aivan epäinhimilliseen aikaan?

Tässä on toki hyvätkin puolensa. Tämä aikahan on ohi suunnilleen ennen kuin pääsen tämän blogipostauksen loppuun: viiden vuoden päästä minua kaivataan luultavasti lähinnä kokiksi ja kodinhoitajaksi. Nyt intensiivinen yhdessäolo toivottavasti palkitaan sillä, että olemme läheisiä loppuelämän – enkä nyt tarkoita, etteivätkö ihmiset jotka eivät vietä viikossa 140 tuntia samassa tilassa jälkikasvunsa kanssa voisi olla läheisiä. Tiedän hyvin tarkkaan kaiken, miten lasteni elämässä tapahtuu. Tunnen luokkakaverit ja heidän vanhempansa, kun alakoululaistenkin syntymäpäivillä ovat vanhemmat mukana (ja silloin ei sovi lukea kirjaa tai näprätä puhelinta, kokeiltu on!).

Mutta rehellisesti sanoen kaipaan suomalaisessa kulttuurissa sitä vapautta, mikä lapsilla on. Että kotipihalle voisi mennä ilman jatkuvaa valvontaa. Yökyläilyjä ja naapuriapua, jossa milloin omat lapset ovat naapurissa tai naapurin lapset meillä – kumpikin vapauttaa minut viihdytysvuorosta. Päivähoitoa ja vähän pidempiä koulupäiviäkin ehkä, tai harrastuksia jonne voisi vain hylätä lapsensa ja mennä itse vaikka lenkille. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä; halusin lapsia ollakseni heidän kanssa. Mutta liika on liikaa! Kotona käymme helposti toistemme hermoon ja kun joku tarvitsee koko ajan, en oikein saa tehtyä mitään asioita loppuun. Määrä on siis korvannut laadun, kun en jaksa olla henkisesti läsnä kaikkea sitä yhdessäoloaikaa.

Paikallinen ystäväperhe on tietenkin helpottanut asiaa hieman, mutta koen myös syyllisyyttä siitä etten jaksa hoitaa lasten sosiaalisia suhteita ihan sillä innolla kuin pitäisi. Leikkitreffien sopiminen espanjalaisten kanssa tuntuu vaikealta, koska täällä perheet eivät kyläile toistensa luona vaan enemmänkin lapset käyvät leikkimässä koulun jälkeen toisillaan – tämäkin vaikuttaa olevan enemmän käytännön syistä kuin lasten kaveruussuhteita ylläpitääkseen. Muuten perheet tapaavat puistoissa ja kaupungilla, mutta tuntuu, että tuppautuisin. Espanjalaiset lapset leikkivät paljon serkkujensa ja muiden sukulaisten kanssa. Toki käymme puistoissa ja sieltä usein löytyy seuraa leikkeihin, mutta jokainen kolmesta pojasta tarvitsisi myös vapaa-ajalla enemmän ikäistään seuraa ja vähemmän veljiensä varjostusta.

En tiedä, millaisena ajanjaksona pojat tämän isompina muistavat. Jääkö traumoja siitä, että he eivät päässeet lainkaan itsenäistymään vaan äiti oli koko ajan kosketusetäisyydellä. Ja onhan se oikeasti hienoa, tarjota sitä syliä aina kun on tarvis ja käydä päivittäin spontaaneja keskusteluja. Vähän jännittää se, millainen syksy meillä on luvassa jos kuopus ei pääse ollenkaan esikouluun. Se tarkoittaa taas lisää laatuaikaa, ja jopa kuopus taitaa olla sitä mieltä että ya basta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi kommentti artikkeliin ”PAKOLLISTA PERHEAIKAA

  1. Päivitysilmoitus: ÄIDIT JA TYTTÄRET – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s