Viime kesäkuussa panikoitiin kun saavuttiin paikan päälle Espanjaan: kouluilmottautumiset oli olleet ja menneet ja me oltiin melkoisen epätietoisuuden vallassa kun kouluhakemuksia läheteltiin mystiseen ”Cadíziin”, maakunnan pääkaupunkiin, ja päätös tai oikeastaan tieto saatiin siitä lopulta reilu viikko ennen koulunalkua soittelemalla ympäriinsä… Mutta kuten myös kerroin, vaikka eskarilainen ja tokaluokkalainen eli 5- ja 7-vuotiaat eivät päässeet sinne me heitä toivottiin, olemme olleet kovin tyytyväisiä siihen mitä nykyinen koulu tekee, erityisesti tietäen heidän niukat resurssinsa.

Joten päätettiin, että nyt ei olla myöhässä: pikkuveli pitää ilmoittaa myös eskariin. Tai olisi pitänyt ilmoittaa jo vuosi sitten, että olisi aloittanut yhdessä espanjalaisten ikätovereidensa kanssa jotka käyvät kolmevuotista infantilia 3-vuotiaista alkaen. Haluttiin kuitenkin pitää perheen pienin, tuo ikuisen vauvan asemassa oleva lellikki, vielä yksi vuosi kotona äidin helmoissa – 3-vuotiaan, siihen asti vain kerhossa käyneen kielitaidottoman lapsen laittaminen viisituntisiin koulupäiviin 25 hengen ryhmään tuntui hieman brutaalilta. Päätöksessä on ollut hyvät ja huonot puolensa, enkä nyt yleensä harrasta hirveästi katumista.

Mutta tänään kun marssin ilmoittamaan lapsen veljiensä opinahjoon, sain kokea sen että olisi vain pitänyt napata lapselle paikka viime vuonna veljien vanavedessä. Tällä kertaa olin ilmoittamassa lasta espanjalaiseen kouluun silloin kuin pitikin, kaikkien oikeiden papereiden kanssa. Laskimme koulusihteerin kanssa pisteitämme – hakijoille annetaan pisteet, joista meille tietenkin kaksi koulussa jo olevaa sisarusta tarkoitti jättipottia, ja niihin vaikuttavat osoite, vanhempien palkat ja esimerkiksi onko hakija erityinen tai erityisen lahjakas. Tähän asti kaikki sujui hyvin ja tunsin melkein hallitsevani paikallisen byrokratian. Mutta sitten se sihteeri katsoi lapsen syntymävuotta ja tajusi, että tässähän haetaan eskariin kesken kauden, eli neljävuotiaiden joukkoon, ei ns. eskarin ekaluokkalaisten 3-vuotiaiden ryhmään.

Eikä siellä kuulemma ole tilaa kuopukselle. Kaikissa muissa ikäryhmissä löytyy vapaita paikkoja, mutta juuri nuo 2014 syntyneet. Täynnä. Voin tietty toivoa, että joku muuttaa, vaihtaa koulua muuten vaan tai noh, en sitten mitään muita skenaarioita tahdo toivoa paikan vapautumiseksi.

Hieman harmittaa. Eihän tämä mikään maailmanloppu ole. Meillä voi käydä munkki ja paikka vapautua. Joustovaraa täällä ei kauheasti ole, se opittiin jo kun anottiin syksyllä esikoiselle siirtoa ekalle luokalle. Ikävuoden mukaan mennään, vaikka meidän kuopus kyllä olisi varmasti selvinnyt sekä isompien että pienempien porukassa tarvittaessa. Mietin myös rehtorin lahjomista, mutta hän pitää meitä jo muutenkin aika outoina*. Joten nyt vain odotellaan. Kesäkuussa ehkä saamme tietää, tai sitten taas vasta syyskuussa.

Tuntuu ehdottoman tärkeältä, että kaikki kolme ovat samassa koulussa. Vaikka he eivät päivien aikana juuri näe toisiaan, niin tieto edes siitä että ovat samassa rakennuksessa rauhoittaa sekä mua että poikia. Sen lisäksi kyse on logistiikasta. Kun kaikki koulut alkavat ja loppuvat samaan aikaan, en vielä toistaiseksi kykene olemaan kahdessa eri koulussa yhtä aikaa. Näin ollen olisi vain mahdotonta, että pienin veli olisi päivisin eri paikassa kuin isoveljet. Yksityisiä eskareita ei meidän kaupungissa ole, koska kaikki luonnollisesti laittavat lapsensa julkisiin heti 3-vuotiaina. Eli mikäli koulupaikka ei irtoa samasta paikasta missä veljet opiskelevat, on ainoa vaihtoehto oikeastaan… minä. Mutta, odotellaan.

*Niin, miksikö se rehtori pitää meitä outoina… Kun esikoiselle haettiin siirtoa vuotta alemmalle luokka-asteelle, rehtori piti mulle pitkän luennon siitä, miten se onnistuisi vain jos lapsi olisi jollain tavalla jälkeenjäänyt. Olin olevinani tosi hauska, kun heitin, että ”ehkä se onkin, ettehän te voi tietää kun teillä ei ole yhteistä kieltä!”. Kävi ilmi, että rehtori ei oikein arvostanut tätä sarkasmia. Sen jälkeen en ole enää ns. heittänyt läppää reksin kanssa vaan mennyt asialinjalla.