Puolen vuoden aikana olen noussut ja laskeutunut lasten kanssa lentokoneella yhteensä yhdeksän kertaa. Jonkinlainen lentämisvarmuus alkaa jo olla muodostunut, reput pakataan rutiinilla eikä tulevista matkoista nähdä painajaisia viikkoja etukäteen. Kirjoitan varmasti omat vinkkini lasten kanssa lentämiseen myöhemmin, tosin nekin ovat vähän niin ja näin sillä kun nämä kääpiöt ovat tällaisia yksilöitä niin toisen rauhoitusmetodi voi villitä toisen täysin ja mitään patenttiratkaisua ei siedettäviin lentomatkoihin ole – saati sitten miellyttäviin, mutta minulle riittää tässä vaiheessa että kaikki pääsevät hengissä perille, kone ei putoa ja passit pysyvät tallessa.

Maanantaiaamuna herätys oli kello 03.30 ja taksi starttasi pihalta aikataulussa kolme varttia myöhemmin. Olin aloittanut pakkaamisen jo marraskuussa, koska olin arvellut joulukuun alun olevan aika kiireinen – kauhean kätevää, olin nimittäin unohtanut kaiken mitä olin pakannut ja matkalaukku olikin melkoinen yllätyspaketti kun päästiin perille. Kovin onnekkaissa merkeissä ei matka alkanut, sillä kuopus oksensi mun päälle check-innissä. Kannatti antaa sitä mansikkajogurttia aamupalaksi. Turvatarkastuksessa mun käsirasva herätti epäilykset ja siinä menikin mukavasti vartti tonttulakkeihin sonnustautuneiden jälkeläisten kanssa, mutta lopulta päästiin portille. Sitä ennen piti toki ostaa ylihintaista pullovettä ja kentän Heureka-kaupasta kaukoputket isoimmille pojille. Itsehän loin vain kaihoisia katseita Victoria’s Secretin myymälään ja Bobbi Brownin meikkivalikoimiin.

Toisin kuin monella muulla lentoyhtiöllä, Finnairilla ei tällainen säälinsekaista kauhua kanssamatkustajissa herättävä lapsiperhe pääse sisään koneeseen ensimmäisenä. Meitä ennen rynnivät mm. koneen ainoat aamukänniläiset, jotka tietenkin sattuivat istumaan meidän eteen. Olin aivan varma, että nyt ei hyvä heilu mutta onneksi nämä lomatunnelmaiset parikymppiset sammuivat ennen kuin kone nousi eivätkä siis häiriintyneet siitä kun Nipsu rämppäsi tarjotinta tai Omppu ja Pampula vaihtelivat jatkuvasti paikkaa. Lupaan jatkossa suhtautua paljon suvaitsevaisemmin humalaisiin lentomatkustajiin enkä tuomita heitä häiriköiksi ennen aikojani. Vähän niin kuin toivoisin muiden suhtautuvan meihin, koska 75 prosenttia lennoista meikäläisen mustalaisleiri on joko nukkunut tai askarrellut niin innokkaasti tarrakirjojen parissa, että meidän olemassaoloa ei melkein huomaa. Ja sitten on se kakka- ja pissajuttujen, huudon ja oksennuksen täyteinen 25 prosenttia, mihin tämä viimeisin lentomatka kuului.

Kuopuksen oksentelu ei nimittäin loppunut lähtöterminaaliin. Onneksi hamstraan mukaan aina useammat vaihtovaatteet sekä minulle että lapsille, koska supertähtityyliin vaihdoimme asuja kolmesti reilu neljän tunnin lennon aikana. Valitettavasti hajuhaittojen lisäksi ilmeisen mahakipunen taapero myös kiljui osan matkasta kovaa ja korkealta. Onneksi koneessa oli lähinnä ymmärtäväisiä eläkeläisiä, joista joku ilmeisen huonokuuloinen tuli jopa lennon jälkeen kehumaan lapsia ”ihanaksi kolmikoksi”. Olen toki samaa mieltä, mutta en syytä ketään, joka ei arvosta kuopuksen kovaäänistä itseilmaisua.

Nyt kun olen ehtinyt toipua tästä Euroopan ylityksestä voin jo huokaista, että ei se niin kamalaa ollutkaan. Hankimme tabletin juuri tätä tarkoitusta varten ja elinikäisessä pelikiellossa kasvaneet lapset saivat luukuttaa Angry Birdsiä ekaa kertaa ikinä lennolla, joten isot olivat oikeastaan äärimmäisen helppoja. Kuopus nukkui ensimmäisen 40 minuuttia sylissä ja silloin taisin itsekin torkahtaa, ja jos nyt ei lasketa jatkuvaa puklaamista ja kiukuttelua niin oikeastaan nuorimmainenkin oli ihan nätisti. Itse fiilistelin upeita maisemia – aamuyöllä kirkkaana loistavia Keski-Euroopan kaupunkeja, auringonnousua Alppejen yllä, Pyrenein vuoristoa ja sen takana siintävää merta ja Etelä-Espanjan jylhää vuoristoa. Yksi kauneimmista lentomatkoista koskaan.

Ja tärkeintä tietenkin, että yhdeksän tunnin reissaamisen jälkeen päästiin perille.