”KOTIUTUMISTA”

Olemme olleet Suomessa kohta viikon. Kun sunnuntai-iltana taksimme kaahasi (uskomatonta ylinopeutta, kuljettaen meitä 125 kilometrin matkan täydellisessä pimeydessä ajassa tunti 10 minuuttia) kauemmas La Líneasta, en uskaltanut paljoa katsella taakseni. Vilaus pimeässä loistavasta Gibraltarinvuoresta aiheutti vain ahdistusta. Onneksi yölento yksin kolmen lapsen kanssa on sellainen selviytymistaistelu, etten voinut kääriytyä pyyhkeeseen ja mennä nyyhkimään lentokentän baariin viskilasillinen kädessäni. Lapsille tämä Suomeen paluu, jota kai kotiinpaluuksikin pitää kutsua, oli ilmeisesti niin odotettu asia että he käyttäytyivät lentokentällä kuin pienet enkelit ja nukkuivat melkein koko lennon, kuopuskin rääkäisi vain muutaman kerran. Itse tuijotin koko neljä ja puoli tuntia paluumatkaa koneen näytöltä lentoanimaatiota, jossa kone kartalla tuntui menevät aivan väärään suuntaan.

No, saavuimme sateiseen, likaiseen ja harmaaseen maaliskuiseen Suomeen kello 6.40 – puoli tuntia etuajassa!- ja lapset tuijottivat silmät pyöreinä ikkunasta. Miksi täällä on tän väristä, kysyi esikoinen, ihan kuin olisimme olleet poissa vähän pidempäänkin. Mutta he ovat innoissaan. Innoissaan siitä, että maassa on vähän lunta, olkootkin että se on vetistä ja ällöä eikä siinä voi tehdä lumienkeleitä. Tai voi, mutta en suosittele tekemään. He ovat tohkeissaan kun kaikki puhuvat suomea, kotona oli jääkaappi täynnä Oltermannia, maitoa ja Oivariinia ja he saivat ensimmäiseksi ateriakseen maanantaiaamuna kello 9.30 pakastepinaattikeittoa, kuten olivat etukäteen esittäneet toiveeksi. Koko viikon on kotona vallinnut toki kaaos vaatteiden ja purkamattomien laukkujen takia, mutta myös harvinainen rauha, kun vanhat lelut tuntuvat tauon jälkeen kuin uusilta. Nudistilapset ovat myös tyytyväisiä kun voivat taas hengailla kotona pelkissä kalsareissa, ja tämän myönnän itsekin: Tämä sisälämmitys ja puhdas laminaatti voittavat Espanjan kodin kylmän kivilattian ja sellaisen pinttyneen lian, mitä neuroottisesti yritin puhdistusliinoilla rapsuttaa pois pinnoilta.

Enemmistö perheestä vaikuttaa siis oikein onnelliselta myös kylmässä pohjoisessa. Heitä ei haittaa koirankakka (sitä oli kyllä kadut täynnä Espanjassakin, mutta kuivassa ilmastossa tämä oli jotenkin siedettävämpää) eikä kylmyys (kuravaatteet ja niiden pukeminen kylläkin). Toisaalta he eivät lue uutisia ja näe, millainen jäätävä hallitus meillä on, tai asioi kaupassa todetakseen ettei täällä turhia moikkailla, hymyillä tai vaihdeta ystävällisiä sanoja – kyllä, kaipaan jopa sitä toivottoman hidasta espanjalaista kassatyöskentelyä! Ymmärrän kyllä lapsia erinomaisesti: Oltuaan kolme kuukautta eristyksissä oman perheen kesken he ovat vihdoin päässeet kerhoon, kuntosalin lapsiparkkiin ja kavereille kyläilemään. Jos minä olin Espanjassa yksinäinen äiti, olivat he yksinäisiä lapsia, toisistaan huolimatta.

Olen tämän uuden kulttuurishokin keskellä yrittänyt oikein tietoisesti tunnustella miltä tuntuu kaikki se, mitä ikävöin. Piparit, äidin pakkaseen piilottamat runebergintortut ja kirpeät hedelmäkarkit ovat maistuneet mielettömän hyviltä. Toisaalta olen kyllä ikävöinyt tonnikalapihvejä, papayaa ja tuoretta pinaattia. On ollut ihanaa nähdä ystäviä, nuuhkutella naapuriin syntynyttä vauvaa ja tervehtiä tuttuja kaduilla. Tuntea itsensä taas osaksi tätä yhteisöä. Ja urheilu! Vaikka salakuljetin ympäri kroppaani piilotettuna kuusi kiloa kakkua, viiniä ja patonkia, ovat lihakset silti vielä tallella ja niiden kiusaaminen jumpissa on tuntunut kipeän hyvältä, kirjaimellisesti. Ikävöin matkalla myös vaatekaappiani, mutta koska tällä hetkellä juuri mikään ei mahdu päälleni, olen vain lähinnä panikoinut sitä mikä määrä mulla on liian pieniä vaatteita. Ja koska optimistina olin joko myynyt talvitakkini tai lahjoittanut ne vastaanottokeskuksiin, yritin loiventaa kotiinpaluuahdistusta tilaamalla verkkokaupasta uuden talvitakin. Uudet vaatteet yleensä vähän piristävät, vaikka tämä retail therapy on huono tapa.

Mutta aika monta kertaa tässä viikon aikana olen vain tuijottanut ulos ankeuteen ja todennut että voi paska.

4 kommenttia artikkeliin ””KOTIUTUMISTA”

  1. Mirkku

    Voihan nauru ja itku. Samastumispintaa löytyy jälleen, ihan alkaen niistä kestolikaisista pinnoista.

    Meillä on vielä kolme viikkoa jäljellä. Sekin on ihan tuntuva aika lomaksi, ja välillä ottaa kaikki päähän täällä, mutta silti on sellainen kuristava tunne, että aika loppuu kesken.

    Toki tämä oli alunperinkin pelkkä pitkä loma eikä uuden kodin kartoitusta, mutta yhtä kaikki paluu arkeen jännittää. Työnhakijaksi pitäisi ilmoittautua, ja jossain vaiheessa laittaa tuo pieni, ihmisiä pelkäävät herkkis”vauva” hoitoon.

    Entä tuntuuko tulevaisuudessa joku perinteinen viikon loma enää miltään?

    Tykkää

    1. Se on ehkä se kylmyys ja kosteus, mutta tuntui ettei niistä sisätiloista tullut puhtaita millään. Ei sillä että mä nyt olisin mikään martta muutenkaan, mutta jotenkin vielä tämä yhdistettynä ”muiden ihmisten” huonekaluihin… Yh. Että oma sänky, omat sotkut, nää on kivoja juttuja. 😀

      Varmaan niistä viikon lomistakin osaa nauttia, mutta yritän kyllä kovasti taktikoida lomat joko pitkiksi viikonloppulomiksi aikuisten kesken tai sitten koko perheelle vähintään parin viikon irtiotto. Nauttikaa viimeisistä viikoista, älkää ajatelko kotiinpaluuta!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s