DÉ JÀ VU

Tulee vähän mieleen Suomen kesä. Lämpötila on tällä hetkellä +12 astetta, eli ei ihan kauheasti enempää kuin joulukuisessa Helsingissä, ja vain todelliset optimistit lähtevät ulkoilemaan ilman toppatakkia. Sanomattakin selvää, että me sitkeästi leikimme olevamme etelässä – emmekä edes leiki vaan mehän olemme etelässä! – ja pukeudumme shortseihin. Sisätiloissa on muuten vieläkin kylmempi, koska paikallisissa kivitaloissa ei ole luonnollisesti ole mitään lämmitystä. Olemmehan etelässä.

Toinen suomalaisesta suvesta muistuttava asia ovat hyttyset. Koska lämmityksen lisäksi meiltä puuttuu myös ilmanvaihto, on täällä välillä myös tuuletettava. Ymmärrättehän, välillä on aika pierusakeaa tämä sisäilma kun on talo täynnä pieniä poikia. Ja jostain sitten sisään livahtaa itikoita, jotka ovat muuten nopeampia ja älykkäämpiä kuin ne kotimaiset lajitoverinsa, ja ne jäävät aina kytikselle makuuhuoneeseen. Ihailen espanjalaisten hyönteisten kärsivällisyyttä, ne eivät lentele levottomasti ympäriinsä niin että voisin tappaa ne ennen kuin menen nukkumaan vaan rauhallisesti odottavat että uhrit sammuttavat valot ja alkavat hengittää raskaasti päästäen ilmoille houkuttelevaa hiilidioksidia.

Olen varsin ääniherkkä, etenkin kun pitäisi nukkua, joten luonnollisesti en pysty nukkumaan jos korvan vieressä pyörii inisevä itikka. En myöskään erityisemmin välitä puremapaukamista naamassa – kaikki muut ruumiinosat ovat turvallisesti peiton alla, koska kylmyys. Tästä on seurannut se, että valvon nykyään vähintään kahteen metsästäen näitä siivekkäitä. Aina kun olen tappanut yhden ja painanut pään tyynylle itsetyytyväisenä, alkaa parin minuutin päästä se helvetin nitinä uudestaan. Ja näiden pikku paskiaisten kanssa tarvitaan oveluutta, ne yleensä ehtivät kadota ennen kuin saan sytytettyä valot. Joskus toki makaan valot päällä buffyvampyyrintappajamaisessa asennossa selälläni, kädet ristissä rinnan päällä, valmiina tappamaan verenimijät, mutta ne eivät tule esiin valoisalla. Toisinaan nostan käden pystyyn houkuttelevaksi toteemiksi, mutta ei auta.

Olen alkanut varautua jo näihin öisiin valvomissessioihin. Eilen join jopa coca-colan iltakymmeneltä, vaikka yleensä pysyn erossa kofeiinista nukkumaanmenoaikaan. Olen alkanut epäillä mielenterveyttäni, sillä välillä makaan vartin tuijottaen kattoa ja pohtien, kuuluuko ininä pääni sisä- vai ulkopuolelta – olen nimittäin perheessä ainoa, ketä ötökät häiritsevät öisin. Tosin puremajäljet todistavat, etten ole vielä täysin vainoharhainen. Eilen saavutin jonkinlaisen pohjan kun vaapuin marttiahtisaarimaisesti ympäri sänkyä etsien itikoiden piiloa – korkokenkien sisäänajon takia varpaissa on tuskaiset rakot ja pohkeet kramppaavat sunnuntaisen vuoristokävelyn vuoksi, ja liikun oikeasti hitaammin kuin keskiverto rollaattorimummo. Ei ihme, etten saanut yhtään hyttystä murhattua ja lopulta taas rämppäsin valoja koko yön niin hitain reaktioinopeuksin että itikatkin nauravat.

Tällä hetkellä olen kieltänyt ikkunoiden avaamisen kokonaan. Seuraavaksi ehkä pakko alkaa myrkyttämään ilmaa jollain paikallisessa OFFilla tai vaihtoehtoisesti etsiä joku hippiversio sitruunakynttilästä, mutta joka tapauksessa, olen valmis ottamaan käyttöön kaikki keinot. Tai sitten kehitän tästä synergiaedun ja kutsun kaikki itikat imemään verta näistä silmäpusseista, jotka vain kasvavat kasvamistaan tällä matkalla.