EKSISTENTIAALINEN AHDISTUS

Siinä missä Suomessa leivotaan pipareita, paketoidaan ja pyyhitään pölyjä niin täällä lähinnä pyöritellään peukaloita. Olemme olleet myös ilman kunnollista internetyhteyttä (jouduin raukka taas tulemaan 1,7o euron viinilasilliselle vakipaikkaan että sain vähän purettua sydäntäni blogin puolelle!), joten on ollut aikaa ajatella. Oikeastaan vähän liikaakin.

Nimittäin jos tähän asti kolmenkympinkriisi on ollut lähinnä sitä höpsismiä, uusi tatuointi ja sellaista henkistä remonttia, niin nyt alkavat realiteetit painaa päälle. Kun maaliskuussa palaamme Suomeen, olen työtön yhteiskuntatieteiden ylioppilas. Toki tässä sivussa opiskelen ja olen kotiäiti, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin olen ilman turvallista työsuhdetta tai varmempaa tietoa tulevaisuudesta. Ja eniten tässä ahdistaa se, että en ihan oikeasti tiedä mitä haluan ”isona” tehdä.

En ole erityisen lahjakas missään, joissain asioissa kuten matematiikassa olen suorastaan erityisen lahjaton. Olen kyllä hyvä poliittisissa väittelyissä, teen melkein täydellistä porkkanakakkua ja olen aika hyvä äiti, mutta mikään näistä ei varsinaisesti työllistä – jos saisin euron joka kerta kun alan väittelemään Facebookissa mottipäisten ihmisten kanssa olisin jo miljonääri, mutta ei, ei siitä makseta. Tykkään nukkua, syödä, lukea kirjoja ja lehtiä, juosta, jumpata ja joogata, matkustaa ja kirjoittaa, mutta edes jälkimmäisellä en voi itseäni elättää. Pelottavaa on, että en ole enää erityisen intohimoinen minkään asian suhteen.

Siinä missä nämä elämän 30 ensimmäistä vuotta menivät aika lailla universumin huolenpitoon luottaen, on hallituksen dystopistinen tulevaisuuspuhe alkanut syödä uskoa siihen, että ”hyville tyypeille on aina töitä” tai että jos ei ole, niin hyvinvointivaltio hoitaa – varsinkin kun emme todennäköisesti asu ikuisesti siinä hyvinvointivaltiossa. Kolmekymppisenä eivät hanttihommat haittaa ja työllistyn toivottavasti asiakaspalvelutehtäviin tai vaikka tarjoilijaksi, mutta jonain päivänä olen 50 ja joskus 60. En välttämättä enää kuuminta hottia työmarkkinoilla, eikä näillä eläkekertymillä vielä heittäydytä vapaaherrattariksi.

Ehkä hakeudun Suomessa ammatinvalintapsykologin puheille. Täytyisi löytyä ammatti, jonka harjoittaminen ei ole riippuvainen Suomessa asumisesta (”kansainvälisestä ammatinharjoittamisesta” tulee heti mieleen eräs vähemmän säädyllinen ammatti, hmph). Olen kateellinen Käytännön Miehelle, joka aikuisiällä löysi kutsumuksensa, ahkeroi kolmen vuoden koulun ja voi nyt tehdä unelmatyötään missä päin maailmaa tahansa. Nyt yritän olla cool ja keskittyä siihen mantraan, että jos olen 30 vuotta selvinnyt, ehkä selviän vielä seuraavat 30 vuotta. Sitä pidemmälle en edes uskalla ajatella.