Tasan vuosi sitten toivuin paitsi ennen auringonnousua lähteneestä lennosta, myös kevyestä kulttuurishokista, ehkä jostain pettymyksen ja järkytyksen yhdistelmästä. Ensikohtaaminen Aurinkorannikon kanssa ei ehkä ihan vastannut sitä visiota, mikä mulla oli mielessä Costa del Solista. Olin pakannut mukaan lähinnä bikineitä ja hellemekkoja uskomatta sääennustuksia, joiden mukaan lämpötila ulkona oli parhaimmillaankin jossain viidentoista asteen hujakoilla. Enkä ollut uskonut Käytännön miestä, joka varoitti sisälämpötilasta, joka oli pahimmillaan jossain viisi astetta ulkolämpötilan alapuolella. Tällä kertaa olen pakannut villasukkia, seksileggingsejä ja paksuja neuleita mukaan senkin edestä.

Kun saavuimme La Líneaan, oli harmaata, sateista ja koko kaupunki oli paikallisten pyhäpäivien takia aivan kuollut. Ainoa elonmerkki oli iltaisin keskusaukiolla ollut iltatori, jonka epileptinen neonvalaistus, kuurouttavalla tasolla soinut musiikki ja lapsille tarjolla ollut sokeriyliannostus hämmensivät yhtä lailla kuin päivisin kuolemanhiljaiset kadut ja kaikkien palveluiden kiinniolo. Espanja näytti likaiselta – joka paikassa oli roskia, purkkaa, tupakannatsoja, koirankakkaa. Ne ovat siellä varmasti myös ensi viikolla, kun taas lähdemme sinne eteläiseen kotiin, mutta viidessä La Líneassa vietetyssä kuukaudessa ehdin jo tottua siihen, ettei entiset vaatimukseni leikkaussalin hygieniasta toteudu espanjalaisessa leikkipuistossa, jossa maahan syljetyt auringonkukansiemenen kuoret ja sipsipussit nyt vain kuuluvat asiaan.

Vaikka puhun espanjaa erittäin hyvin, en ymmärtänyt andalusialaisten aksenttia ollenkaan. Mikä flashback vaihto-oppilasvuoden alkuun, jossa ummikolle pälätettiin espanjaa ja pystyin vain tuijottamaan tyhmänä ja hymyilemään epävarmasti keskustelukumppanille. Ruokakaupassa en löytänyt mitään mitä olisin halunnut syödä, kaikkeen oli tungettu joko törkeästi sokeria tai sitten lihaa. Televisiosta näkyi vain espanjalaista Ostos-teeveetä ja arabikanavia. Kämppä oli täynnä sokeritoukkia ja hyttysiä. Toisen ihmisen petivaatteet ja huonekalut ällöttivät. Ja olin kokonaan unohtanut miltä koko kulttuurishokki tuntuu, vietettyäni viimeiset kymmenen vuotta reissaten vain lyhyitä pätkiä joutumatta asettumaan minnekään. Kahdessa viikossa harvoin ehtii kyllästyä edes niihin kohdemaan negatiivisiin piirteisiin ja turistina on turvassa tietyltä arjen tylsyydeltä.

Tällä kertaa olen varustautunut muutenkin paremmin kuin vain pakkaamalla pitkiä kalsareita. Olemme Espanjassa vain kuusi viikkoa ja se tuntuu menevän hetkessä, varsinkin kun ajalle on suunniteltu reissuja ja joulu ja muut pyhät lohkaisevat taas pari viikkoa visiitistä. Viime vuoden joulusta on jäänyt jo ensimmäiset perinteet, joiden noudattamista odotamme tälläkin kertaa. Odotan kaikkia herkkuja, mitä espanjalaiskaupan kalatiskillä on tarjota, tapaksia kaupungin parhaassa ravintolassa ja churroja aamupalaksi. Odotan sitä, että näen ensimmäiseksi ulos tullessani Gibraltarin vuoren sekä Marokon meren takana. Enkä enää pelästy sängyn alta ilmestyviä ötököitä, omituista murretta tai pyhäpäivien autiottamaa La Líneaa.