Eilen saatoin kiljahdella ilosta, ja siihen oli kolme syytä. Ensimmäinen oli jono, joka oli Amos Rex-taidemuseon kassalle. Generation 2020-näyttely oli auennut muutamaa päivää aiemmin viime viikolla, ja sinne oli jo nyt jonoa. Koko päivän! Ei ollut edes viimeinen päivä (se on sitten toukokuussa), ja silti jengi jonotti museoon. Teki mieli matkia mun lempispinningohjaaja ja mennä vetämään ylävitosia koko jonon kanssa: Hyvä meidän tiimi! Ja sitten toinen kiljahdus, kun pääsin itse näyttelytilaan: se oli ekaa kertaa mun nähden hyvässä käytössä. Siis niin, että koko tila oli otettu hyödyksi – uskon, että Amos Rexin neitsytnäyttely eli Team Lab on aikoinaan samalla tavalla saanut museon jokaisen neliömetrin eloon, mutta itsehän en sitä nähnyt. Nyt riemuitsin siitä, miten tällainen triennaali olikaan saatu hyvin toteutettua juuri tähän sille sopivaan tilaan.

Kolmannet ilonkiljahdukset olikin sitten omistettu itse näyttelyn sisällölle: tämä yli 80 taiteilijan teoksista koostu näyttely oli vaan niin loistava. Generation 2020 esittelee 15-23-vuotiaiden teoksia, joita kootaan joka kolmas vuosi avoimen haun kautta. Tämä oli nyt toinen uuden sukupolven taidetta esittelevä näyttely ja oi että, se kannattaa käydä katsomassa. Tietenkin, taso voi hetkittäin vaihdella ja näin täti-ihmisen näkökulmasta joukkoon mahtui jonkun verran nuoruuden paatoksellisuutta ja dramaattisuutta, mutta hei, entäs sitten. Pääasiassa tietynlainen rouheus ja tuoreus – joku ehkä saattaisi sanoa amatöörimäisyyskin – oli niin piristävää ja juuri sitä, mitä tällainen keski-ikäinen museokävijä kaipasikin. Haluaisin vaan halata kaikki näitä luovia nuoria, miten mielettömiä ideoita, materiaaleja, toteutuksia, visioita!

Näyttely on oikea runsaudensarvi, eikä siellä välttämättä riitä edes kaksituntinen (itsehän kävin sunnuntaina siellä kahdesti – kiitos Museokortti – ja kävin vain välillä brunssilla…). Teoksista on iso osa joko videoinstallaatioita, interaktiivisia, ääntä ja valokuvaa yhdisteleviä luomuksia, ja myös yksi VR-maailma, jonka jonotin kokeilemaan taannoissen Tallinnan reissun inspiroimana. Kannattaa siis varata runsaasti aikaa: itse aion käydä sen läpi uudestaan ainakin kolmesti, aion nimittäin viedä lapset yksitellen katsomaan ja kokemaan tämän. Itselleni tuli vahvasti mieleen yksi lapsuuteni keskeisimpiä taidekokemuksia, Ateneumissa esillä ollut Ars ’95, jonka monipuolisuus ja provokatiivisuus jätti jäljen joka yhä tänäpäivänä vaikuttaa taidemakuuni.

Harmittaa, ettei jokaisen taiteilijan ja teoksen nimi tarttunut mukaan. Amos Rexin henkilökunta on kaikin puolin kovin ystävällistä ja oli esimerkiksi pientä lihasvoimaa vaativan Halaus-teoksen (se neonväreillä pehmustettu kuntosalihökötys keskellä museota) kanssa valmiina selostamaan teoksen symboliikkaa kaikille ihmettelijöille. Tänään Helsingin Sanomissa pohdittiin taiteen ”spoilaamista”, mutta nyt en vaan malta olla fiilistelemättä: jos olen välillä purnannut siitä, että näyttelyissä ei välttämättä saa vastinetta rahalle niin tämä on kyllä koko 15 euron arvoinen kokemus, vaikkei olisi Museokorttiakaan. Ja tämän näyttelyn tarjontaa on mahdotonta tiivistää yhteen blogipostaukseen.

Ryhmänäyttelyssä hämmensi se, miten rohkeasti erilaisia raaka-aineita – olivat ne sitten henkisiä tai konkreettista materiaa – käytettiin. Yläpuolella on Lumi Wiikarin Kuunteleva korva, jolle sai kuiskia salaisuutensa. Esitystaidettakin olisi tarjolla, joskin performansseja pääsee ihailemaan vain harvoina ja valittuina päivinä (esimerkiksi 14.3.). Oli klassista öljyvärimaalausta ja hiilipiirustusta, perinteistä valokuvaa ja sitten esimerkiksi Anna-Karoliina Vainion herkullinen ryijy, joka ehkä enteilee seinäpeitteiden uutta tulemista. Ehkä eksoottisin materiaali oli Rosalia Silferin töissä käytetty ”mädäntyneet ruoka-aineet” – ei olisi uskonut miten kaunis, koskemaan kutsuva teos niistä saataisiin aikaiseksi.

Sukupolvia yhdistävä Ismo Laitela, äidin kanssa autiolla saarella kirjoitetut kirjeet, jalkasienihampurilainen, alopecia, tuhannet järvet. Jos tekniikoiden ja toteutustapojen määrä sai mykäksi, niin sen teki kyllä lukuisat eri teemat. Toisille tämä voi aiheuttaa ähkyä, itse olin jotenkin lapsellisen innoissani kaikesta uudesta (ja kyllä, joskus myös vanhan toisinnosta) mitä Amos Rex tarjoili. Kannattaa siis tyhjentää kalenterista ainakin muutaman tunnin verran aikaa Generation 2020-ryhmänäyttelylle, ja sen jälkeen vielä lisätä listaan lasi viiniä jonka aikana puida hyvässä seurassa kaikki ajatukset, joita nykynuoriso meille syötti pureskeltavaksi.