Kaverini tekee tasaisin väliajoin Sitran elämäntapatestin, joka antaa hyvin osviittaa siitä, paljonko oma hiilijalanjälki on. Niinpä taas päätin hoitaa maailmantuskaani sunnuntaiaamuna katsomalla, kuina hyvä ihminen olen; en ole koskenut punaiseen lihaan tai kanaan yli 20 vuoteen, asumme tiiviisti ja maksamme vähän ekstraa ekosähköstä, liikumme lähinnä jalan, emme ikinä yksityisautolla ja julkisillakin alle 100 kilometriä viikossa. Emme syö joka aterialla, emme joka päiväkään, maitotuotteita tai kananmunia, emme ratsasta, ei ole mökkiäkään. Kierrätämme intohimoisesti ja shoppailulakon takia emme oikein ostakaan mitään. Joten siinä missä monella elämänalueella olen alisuorittaja, niin tässä testissä se katsotaan hyveeksi. Ja siltä se näyttääkin, ruokahävikkiä hysteerisesti välttelevän ja kohtuullisia suihkuja suosivan ihmisen hiilijalanjälki:

Mutta en voi keulia tuloksella, koska se ei pidä paikkaansa. En ole laskenut mukaan yhtään laivamatkaa, lennoista puhumattakaan. Tämä on totuus:

Olemalla rehellinen reissuista viisinkertaistin oman aiemman tulokseni, ja melkein tuplasin keskivertotestaajan tuloksen. Ja nyt: en tykkää lentämisestä, ja yritän vähentää sitä ihan oikeasti. Tänä vuonna olisin varmasti tehnyt vähän erilaisia ratkaisuja jos olisin arvannut, että vietän pian kaksi vuorokautta lentokoneessa kun matkustan Nepaliin. Mutta samalla tiedän, että olen mediahuomiosta huolimatta oman tuskani kanssa vähemmistössä: ne, joilla on rahaa, lentävät melko kevyin mielin. Eivätkä hiilidioksidipäästöt synny suinkaan pelkästään taivaalla vaan pari ruotsinristeilyä ja muutama päiväretki laivalla Tallinnaan kyllä jättävät jälkensä.

Se, mikä eniten huolestuttaa on se, että edes minä – melko pienituloinen, tiedostava, tällainen klassinen vihervasemmistolainen maailmanparantaja – en meinaa pääse päästötavoitteisiin kuin vähän huijaamalla, niin entä ne perheet joissa on tehty toisenlaisia valintoja? Syödään runsaasti eläinperäisiä tuotteita, ajellaan autoilla, asutaan isosti? Näyttää synkältä. En itse oikein jaksa käydä näitä keskusteluja yksilötasolla, koska jokaisella on syynsä elää niin kuin on valinnut eikä kukaan tykkää uhrauksista – ainoa mahdollisuus on kai odottaa, että meitä verotetaan, kielletään, rangaistaan tai sitten vain katsella, että maailma muuttuu Mad Max-tyyppiseksi dystopiaksi. Ihailen kaikkia, jotka onnistuvat säilyttämään optimistisuutensa sen osalta, että teknologia pelastaa tai että luonto korjaa itse itsensä.

Tämä oli nyt tällainen hiihtoloman angstipostaus, kun ihmiset ovat paenneet joko pohjoiseen tai etelään ikuista marraskuuta, joka lienee sellainen talvi (tai eihän tämä edes ole terminen talvi vaan tällainen useamman kuukauden märkä ja pimeä välivaihe) johon meidän on paras tottua. Toistaiseksi lienee vain paras toivoa parasta, irrotella muovikorkkeja pahvitölkeistä ja jatkossa liikkua raiteita pitkin mahdollisimman pitkälle. Ja äänestää oikein – ensi kuussa pääkaupunkiseudulla on mahdollisuus äänestää muakin vaaleissa! Olen myös asennoitunut odottamaan kevättä; olen melkoinen vilukissa joten henkilökohtaisesti pakkasten puuttuminen ei ole haitannut, mutta sydäntä särkee norppien, siilien ja mahdollisten lastenlasten puolesta, koska pulkkailusta taitaa tulla poikkeus ennen niin säännönmukaisissa talvissa. Että tulkaa nyt joku tiedeihminen tänne lohduttomaan mua, silittäkää selkää ja sanokaa että ihmiskunnalla on ihan hyvin aikaa korjausliikkeisiin ja kyllä me saadaan homma sujumaan vaikka kukaan ei joutuisikaan laskemaan elintasoaan ja luopumaan lomamatkoista. Antakaa mulle toivoa!