IHAN PARAS IKÄ

Mulla ei toki ole kokemusta lapsista, omista siis, kuin kymmeneen ikävuoteen asti mutta jotenkin epäilen että ne sitä seuraavat (varhais)teiniyden ajat eivät kuitenkaan näin vanhemman näkökulmasta ole se kaikista antoisin ajanjakso. Siksi uskallan ihastella sitä miten ihana ikä kuopuksella on menossa. Siitä asti kun hän täytti neljä, kun pahin uhmaikä oli taputeltu ja nyt kun hän viisivuotiaana vielä kerää voimia tulevaa eskariuhmaa varten, hänen seuransa on ollut aivan huikeaa. Ei aina, ei todellakaan, mutta mikä täydellinen elämänvaihe näin äidin mielestä, kun hän on yhä vähän vauva, joka haluaa olla sylissä, katsoa ihailevasti silmiin ja silittää hiuksia, käpertyä ihan kiinni nukkumaan ja pitää kädestä matkalla päiväkotiin, ja toisaalta hänellä on jo järkeä sen verran että hän voi mennä ulos omalle pihalle kaverien kanssa, hän uskaltaa kyläillä itsenäisesti, hänen kanssaan voi keskustella isoista ja pienistä asioista ja hänellä on jo omia vitsejä, ihan oma persoona, pelkkää potentiaalia koko tyyppi.

Rakastan vauvoja, se ensimmäinen vuosi oli musta aivan ihanaa. Voisin ihan surutta olla aina vaan uudestaan raskaana, synnyttää ja sitten elää sen vauvavuoden uusiksi – tämä on jonkinlainen mielenvika, älkää välittäkö, en kuitenkaan enää hamstraa yhtään vauvaa. Mutta sen jälkeen on pari vuotta sellaista vanhemmuuden suorittamista, jossa on kyllä hetkensä mutta jonka itse muistan vähän rasittavana aikana, kun tyypit liikuttavat (pahimmillaan nopeammin kuin minä), niillä ei ole yhtään tolkkua, ne sekoilevat, kaatuilevat, sotkevat ja huutavat. Kyllä, en voi yleistää, not all toddlers, mutta minä olen sellainen äiti joka ei tuossa vaiheessa ole parhaimmillaan. En ole leikkijämutsi, en jaksa rakentaa legoilla kuin kerran kuussa, tykkään ennemmin keskustella, olla läsnä arkisten touhujen parissa, viedä museoihin ja opettaa sen mitä itse tiedän ja toivottavasti vielä vähän enemmänkin.

Kolmannella, sillä viimeisellä, lapsella on muutenkin tuuria. Ensinnäkin hän on saanut kaksi ihanaa isoveljeä, jotka pitävät hänestä niin hyvää huolta. Totta kai se on myös armotonta sotimista, mutta toistaiseksi näin ainoan lapsen silmin enemmän ihailtavaa läheisyyttä ja solidaarisuutta. Siinä missä esikoisen kanssa teen eniten virheitä, vaadin vähän liikaa, testaan häntä siinä missä hän minua, ja keskimmäinen vähän vain on kulkenut aina jomman kumman veljen kanssa, vuoroin ”isona” ja vuoroin ”pienenä”, on kolmas lapsi saanut kärsivällisimmän, lempeimmän ja ymmärtäväisimmän äidin joka tästä ruumiista löytyy. Minä olen nyt niin hyvä äiti kuin tulen koskaan olemaan, ja hän saa nauttia siitä että minä tiedän että tämä on kohta ohi, ne vuodet kun joku roikkuu jalassa ja vaatii katsomaan muovailuvahateoksiaan ja tarvitsee mua, ja sen ansiosta nautin nyt paljon enemmän, en ihan joka hetkestä mutta melkein.

Koska meillä on enää vähän päälle vuosi sitä, että vien häntä päiväkodille. Sitten hän liittyy veljiensä joukkoon ja kävelee kouluun yksin. Ei pidä mua kädestä kiinni, ei höpötä jotain aivan dadaistisia oivalluksia pitkin matkaa. Ja myös koululaiset ovat aivan loistavaa seuraa, mutta se on jo uusi vaihe äitiydessä: olen enemmänkin statisti kuin heidän elämänsä tärkein ihminen, saan taistella huomiosta kaverien ja kännyköiden ja koulujuttujen kanssa. Ihana elämänvaihe sekin, mutta nopeasti tämä aika menee jumalauta. Miten pitkiltä tuntui ne yöt kun kukaan ei nuku ja meillä oli monta vuotta outo koreografia missä vaihdeltiin sänkyjä ja sähistiin hampaiden välistä vähemmän kauniita hyvänyöntoivotuksia ja sitten päivät oltiin jossain hämärän rajamailla siinä hiekkalaatikolla. Sitten se meni ohi. Joten nyt nautin, nautin erityisesti juuri siitä 5-vuotiaan hienosta havainnointikyvystä, innosta ja uteliaisuudesta, siitä, että hän haluaa joka ilta kuunnella Kuningas Ei-kappaleen ja nukahtaa, mutta ennen sitä huikkaa, että taidan tulla yöllä sun viereen. Ja tulkoot nyt niin kauan kun vielä haluaa tulla.

8 kommenttia artikkeliin ”IHAN PARAS IKÄ

  1. Voi ihanaa… Ja kovin tutun kuuloista! Meilläkin kolmas on saanut ehdottomasti parhaan äidin. Esikoisen kanssa ollaan hyvin samanlaiset persoonallisuudet ja siinä mielessä ymmärretään toisiamme mutta toisaalta myös haastetaan toisiamme ja odotukset on esikoisen kohdalla erilaiset vaikka miten yritänkin muistaa esikoisenkin olevan vielä aika nuori, yksitoistavuotias. Keskimmäiselle olen ollut jo vähän mukavampi ja vähemmän vaativa äiti mutta nuorimmaisen kohdalla meno on meilläkin jotenkin ihan omanlaistaan.

    Meidän nuorin on itse asiassa jo kuusi ja ekaluokkalainen, mutta edelleen kyllä melkoinen sylittelijä. Tosin itse asiassa nämä meidän expat-tynnyrissä kasvaneet lapset ovat kyllä kaikki kovia halaamaan ja isommatkin pitävät aika ajoin vielä äitiä kädestä kiinni 🙂

    Mutta siis todellakin, nautitaan tästä elämänvaiheesta kun kaikki on melko järjellisiä tyyppejä jo mutta toisaalta kuitenkin vielä lähellä ja pieniä. Tulkoot viereen nukkumaan sen kerran kun vielä haluavat!

    Tykkää

    1. No siis meilläkin on kyllä isommatkin vielä melkoisia nuohoojia, mutta ei se ihan sama ole kuin yöllä pieneksi keräksi käpertyvä 5-vuotias; väistämättä kasvavat lapset tuntuvat aika isoilta jo omissakin silmissä, mutta onneksi ovat yhä hellyydenkipeitä!

      Espanjassa oli juuri ihana, kun teini-ikäisetkin pitivät vanhempia käsistä kaupungilla ja koskettaminen oli niin paljon luontevampaa kuin tässä pohjoisen jurotuskulttuurissa 🙂

      Tykkää

  2. K

    ”Rakastan vauvoja, se ensimmäinen vuosi oli musta aivan ihanaa. Voisin ihan surutta olla aina vaan uudestaan raskaana, synnyttää ja sitten elää sen vauvavuoden uusiksi” Mä oon ihan täysin samaa mieltä! Oon sanonu tän monelle ääneenkin, että ihan millon vaan voisin olla raskaana ja synnyttää ja elää vauvavuoden, mutta tää kasvattaminen… huhhuh.

    Ja sit kuitenkin tuntuu, että mikä ikä vaan on paras ikä. Mun molemmat, 9- ja 12-vuotiaat, tulee syliin ja halaamaan ja nukkuu vieressä ja sit toisaalta ovat kuitenkin jo isoja ja fiksuja ja kaikenlaisista jutuista voi puhua ihan eri tavalla.

    Mutsius on parasta ikinä 🙂

    Tykkää

    1. Kyllä, mä uskon että ne ovat ihania ne yli 10-vuotiaatkin 😀 Ehkä tässä viisivuotiaan kanssa on vielä sellaista suloista kaikkivoipaisuutta, että pystyn puhaltamalla hetkeksi poistamaan kaikki murheet – isommat lapset, isommat murheet, voimattomampi mutsi!
      Mutta mutsius itsessään ON parasta!

      Tykkää

  3. Samaistun näihin fiiliksiin ton eskari-ikäisen kuopukseni kanssa.

    Mutta pakko kyllä yhden jo rauhoittumaan päin olevan teinin ja toisen, aloittelevan, kokemuksella todeta, että lapsen teini-ikäkin voi olla myös vanhemmalle tosi antoisaa aikaa. Ei aina helppoa, mutta antoisaa.

    Jos mun pitäisi valita, ottaisinko vauvan vai teinin, ottaisin vaikka kolme teiniä. Tuntuu, että teini-iän myötä olen ihan uudella tavalla (välillä tuntuu, että vasta ensimmäistä kertaa!) tutustunut näihin upeisiin nuoriin ihmisiin ja nähnyt, millaisia tyyppejä he oikeastaan ovat.

    Teinit osaavat olla tosi ihania. Terv. Teinien puolella ry 🙂

    Tykkää

    1. Mä en siis missään nimessä halua dissata teinejä!
      Teinit on taatusti ihania (no, ainakin omat) parhaimmillaan – mutta mua vähän jännittää se, että lapsi ja eritoten hänen surunsa ja ongelmansa lipuvat mun vaikutuspiirin ulottumattomiin. Rakkaushuolet, kiusaaminen, koulussa pärjääminen – yhtäkkiä ei enää riitä että soitan pari puhelua tai puhallan pipiin tai harhautan Pipsa-possulla, vaan hän…hän on itsenäinen!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s