Lähentelyä kolmen viikon jälkeen

”Istu, Orlando, istu!”

Muutimme uuteen kotiin maan tasalle kolme viikkoa sitten, ja nyt meillä on uusi lemmikki. Arvasin kyllä, että eläinrakkauteni saattaisi saada uusia ulottuvuuksia, sillä meillä on piha – varmasti monen mittakaavassa pieni, mutta tällaisen laiskan kasvien ja kukkien armomurhaajan mielestä juuri täydellisen kokoinen. Ja siellä asuu orava, sciurus vulgaris. Koska omaa herkkuani ovat saksanpähkinät, joita kannan kotiin pussikaupalla Lidlistä, aloin tietenkin jakaa omastani sympaattiselle pikkuotukselle. Jota tosin Instagramin puolella brutaalisti, ja biologisesti hieman väärin perustein, kutsuttiin hännälliseksi rotaksi. Koska onhan ”ihan oikeillakin” rotilla hännät, ja noh, onhan niillä toki muitakin yhtäläisyyksiä.

Oikeasti Orlandoa ei pitäisi eikä saisi kesyttää, koska tämän otuksen kesyyntymisen kehityskaari on ollut kolmessa viikossa varsin vauhdikas: ensialkuun se vain kurkki ikkunasta, viime lauantaina löysin sen olohuoneen korituolista tuijottamassa takaisin kun olin aamulla unohtanut pihan oven auki. Kohtaaminen ei johtanut suurempaan draamaan, olin sen verran väsynyt että useamman sekunnin mietin sitä kuka lapsistani oli kyseessä eikä koirakaan ollut kotona, joten orava sai luikkia rauhanomaisesti ulos, mutta kun Tassu on paikan päällä, saavat oranssinpunaiset puuhkahännät sen tappajanvaistot heräämään. Ja noin ylipäänsä, oravasta tulee näillä Lidlin cashewpähkinöillä aivan älyttömän hyvä saalis paikallisille cityketuille ja verenhimoisille lokeille. Yrittäessäni selvittää miten harmonista ihmisen ja oravan yhteiselo voi olla kävi ilmi, että oravaa saa ihan oikeasti metsästää (marraskuun alusta helmikuun loppuun, eli ehkä voin perustaa takapihalle jonkun oravareservaatin metsästyskauden ajaksi?) ja että oravan syömällä voi saada hullun lehmän taudin. Emme siis ajatelleet itse sitä syödä, vannon.

Nyt kun en enää ole vain hullu koiranainen vaan myös hullu oravanainen olen miettinyt, että pitäisi ehkä mennä johonkin oikeaan päivätyöhön, missä ei voisi kesken puhelinpalaverin sännätä ulos ruokkimaan suurisilmäisiä jyrsijöitä (tiesittekö, että mulkosilmiensä ansiosta oravilla on upean laaja näkökenttä!). Työteho on kärsinyt merkittävästi kun seuraan työpisteeltäni omalla pihalla tapahtuvaa Avaraa luontoa, kun pihan lintuyhdyskunta (joista tunnistan vain talitintin) ja orava välillä lähes kirjaimellisestä vääntävät kättä kuivatuista hedelmistä, vaikka okei, kummallakaan ei ole kättä. Instagramista nämä mun elämäni kohokohdat löytyvät kohokohdista #oravalive tunnisteen alta.

Mutta joo, että jos blogi yhtäkkiä hiljenee niin luultavasti mut on viety johonkin hoitoon, jossa loppuu tämä lintukirppuja kantaville jyrsijöille lässyttäminen. Onneksi on Tassu, joka pitää huolen siitä etten anna suojapaikkaa tälle pienriistalle omasta pedistäni, ja oikeastaan pitää keksiä joku rambomainen kiipeilyrata tyypeille, koska maan tasalla niille ei ole enää turvallista siinä vaiheessa kun lämpötilat on sitä luokkaa että koira tahtoo laajentaa reviiriään takapihalle. Mutta jos nyt vielä parit pähkinät…