Vaikka onnistuin muutama ilta sitten tallentamaan kauniin kirjavan auringonlaskun kameralla vain parin sadan metrin päässä kotoa, ei pariin vuoteen ensimmäinen Suomessa vietetty marraskuu nyt muuten ole oikein lumonnut. Siinä missä syyskuun alussa vielä ajattelin, että olen vihdoinkin valmis asettumaan (nyt kuulostaa kuin olisin menossa naimisiin, mutta lähinnä kyse oli sitoutumisesta yhteen kotiin ja kaupunkiin) ja kulkuriluonteeni on rauhoittunut niin ei. Onko se sitten marraskuu, jostain syvältävä kouraiseva kaipuu Espanjaan tai ihan vaan se mun perusluonne, mutta olen taas löytänyt itseni miettimässä muuttoja. Kyllä, edellisestä on alle kaksi kuukautta.

Olen vakavissani harkinnut muuttoa Utölle – lupaavaa on, että paitsi että en ikinä ole käynyt koko saarella, en osaa edes taivuttaa paikan nimeä oikein. Kun kuulin, että ulkosaaristoon kaivattiin lapsiperheitä täyttämään muutamia tyhjiksi jääviä asuntoja olin muutaman illan aivan pistoksissa. Ajatus yksinkertaisesta elämästä lähes yhtä kaukana Ruotsista, Suomesta ja Virosta kutsui. Etätöiden ansioista tällaisia haaveita voi vieläpä pyöritellä: voin tehdä työni toistaiseksi mistä haluan. Olisi helpompaa jos olisi jotain konkreettisia rajoitteita edes alkaa ajatella tällaisia elämänmuutoksia: työ, joka pitäisi kaupungissa, parisuhde tai asuntolaina.

Onneksi Utö on myös melko helppo unohtaa. Vaikka näenkin sieluni silmin itseni ripustamassa pyykkiä kuivumaan tuuleen (joka luultavasti veisi lopulta alushousuni Ahvenanmaalle asti), olen yksi maailman epäkäytännöllisimmistä ihmisistä. Yksinhuoltajana olisi melkoinen saavutus pyörittää arkea paikassa, jossa neuvolakäynti vie koko päivän enkä voi huonona päivänä turvautua Kotipizzan apuun lasten ruokinnassa. Pelkän romanttisen mielikuvan voimin tuskin selviäisimme ensimmäisestä talvesta keskellä merta. Ja sitten sosiaalisessa mediassa tuli vastaan vapautuneita vuokra-asuntoja Billnäsin ruukilla. Taas alkoi poltella: siinähän olisi jo paljon sopivampi etäisyys Helsinkiin, hiljainen kyläyhteisö, kaunis ympäristö.

Emme ole muuttamassa, yhtään mihinkään. Helsinki on kohdellut meitä hyvin melkein vuoden ajan, lapset ovat kotiutuneet niin hyvin kuin mahdollista, kohta naapuriin muuttaa lisää ystäviä, meillä on lemmikkioravakin. Mutta en osaa selittää mistä tämä levottomuus taas johtuu. Jos voisin valita, olisimme tietenkin La Líneassa. Alkaa olla zambombien aika, ja muutaman kuukauden päästä Espanjassa alkaa olla jo lämmetä. Mutta se on muutakin kuin halvemmat hinnat, enemmän valoisia tunteja tai paikalliset, jotka ovat aina valmiina vaihtamaan muutaman sanan ventovieraankin kanssa. Se on ilmeisesti joku loputon tarve elää yhden elämän aikana monta erilaista elämää, saada elää arkea erilaisissa ympyröissä ja etsiä sitä paikkaa, mihin lopulta jäädä – joskin pahaa pelkään, että omalla kohdallani osaan pysähtyä vasta kun sydänkin pysähtyy.