Nyt otsikoksi tuli hieman tuollainen mattinykäsmäinen itsestäänselvyys, pahoittelut siitä. Mutta arki on se asia, joka on ehkä jäänyt täällä blogissa aina vähän sivurooliin – vaikka juuri se oli yksi monista syistä, miksi päädyimme palaamaan Suomeen. Se, millaiseksi arki muodostuu riippuu totta kai muustakin kuin asuinpaikasta, mutta niin paljon kuin ikävöinkin Espanjaa (ja voi pojat, se muuten on paljon!) joudun kuitenkin myöntämään yhden asian: arki Suomessa on sata kertaa helpompaa. Ja silloin kun siitä on päävastuussa yksin ja liikkuvia osia on kolmen lapsen ja yhden koiran verran, on helpolla arjella aika suuri merkitys elämässä. Ei, Espanjassa ei tarvittu kurahousuja, ruoka oli halvempaa ja olimme lasten kanssa tervetulleita joka paikkaan. Mutta…

Nyt kun olemme olleet vajaa pari kuukautta Suomessa, näen lapsiani paljon vähemmän kuin Espanjassa. Tämä kuulostaa nyt hieman karulta, mutta se ei ole mielestäni pelkästään paha asia: on hyvä, että lapsilla on muutakin tekemistä kuin äidin helmoissa oleminen. Espanjassa olimme yhdessä oikeastaan koko ajan, paitsi sen 25 tuntia kun he olivat koulussa. Erityisesti esikoisen puolesta olen onnellinen: Espanjassa leikkitreffien järjestäminen 8-vuotiaille vaati todella paljon säätöä, kun paikallisilla oli harrastuksia ja yksityistunteja sekä paljon omaan sukuun liittyviä velvoitteita, Suomessa taas hän voi valita iltapäiväkerhon tai mennä kylään kavereille, tai kaverit voivat tulla meille. Hänellä on yhtäkkiä taas sosiaalinen elämä, jossa minä en ole portinvartijana. Esikoisen koulupäivät lyhenivät viisituntisista kolmeen, neljään tuntiin ja yhtäkkiä hänellä on yhden puolen tunnin ruokatauon sijaan monta välituntia. Kuopuksen ja keskimmäisen päivät sen sijaan pitenivät, sillä tällä hetkellä he ovat päivähoidossa ja eskarissa noin 6,5 tuntia päivässä. Se on kuitenkin erilaista kuin entinen arki, jossa he istuivat pulpetissa pääosan päivästään. Nyt ”koulupäivään” (emme oikein vieläkään osaa puhua tarhasta) kuuluu esimerkiksi pullanleivontaa ja pulkkamäkeä kuten tänään, paljon leikkiä ja ulkoilua ja lounas ja välipala entisen eväsrasian sijaan. Montaa asiaa olen Espanjassa kaivannut, mutta en joka-aamuista eväslinjastoa!

Espanjassa jouduimme tekemään kompromissin asuinpaikan suhteen: kun saavuimme Espanjaan, asetuimme heti kaupungin keskustaan. Se sopi mulle täydellisesti, koska rakastin sitä että olin muutaman sadan metrin päästä kaikesta kuhinasta, mutta lapsiperheelle oma piha olisi ollut ihana. Siihen olisi vain tarvittu toinen auto, ja varmaan mun olisi pitänyt ajaa se ajokorttikin. Vaikka meillä oli La Líneassa ranta lähellä, oli tekemistä lasten kanssa muuten aika vähän, heistä kun kahviloissa istuminen ja ihmisten katseleminen ei ollut niin mielekästä kuin äidistään. Suomessa on ollut helpompi löytää tasapaino: pääsemme hyvillä yhteyksillä julkisilla keskustaan alle puolessa tunnissa, toisaalta ympärillä on paljon puistoja ja luontoa, sekä turvallista liikkua. Koirankakkaa on kaduilla yhtä paljon ja ihan samalla tavalla saan heristellä täällä keskisormea kun suojatiesääntöjä ei kunnioiteta, mutta stressitasot ovat kuitenkin matalammat kuin Espanjassa kaduilla liikkuessa, jossa esimerkiksi tupakkaa salakuljettavat teinit törttöilivät skoottereineen jalkakäytävillä.

Ennen pitkää olisimme varmasti oppineet espanjalaiseen vuorokausirytmiin, mutta vajaa kahdessa vuodessa emme saaneet siirrettyä sisäistä kelloamme tarpeeksi päästäksemme nauttimaan espanjalaisesta arjesta paikallisten tapaan. Välillä kyllä ”valvotimme” lapsia yli normaalin nukkumaanmenoajan (joka aina huvitti espanjalaisia tuttaviamme, ”siis teidän lapset ovat nukkumassa yhdeksältä? Meillä vasta silloin aletaan kokata päivällistä!”) mutta ne illat olivat harvoin kovin nautinnollisia kenellekään. En vieläkään tiedä, miten espanjalaiset sen tekevät – elävät aktiivista sosiaalista elämää yleensä lähempänä puolta yötä kuin Pikku Kakkosta – mutta näin myös parin vuoden aikana paljon väsymystään itkeviä, sokerilla tai iPadilla lahjottuja lapsia kun vanhemmat istuivat ravintolassa. Ja se sokeri! Ah! Sitä ei enää tuputeta joka paikassa, päin vastoin. Herkuttelemme kyllä kotona, ja päiväkodissakin on kuulemma silloin tällöin pannukakkua ja jäätelöä, mutta sisäinen terveysfasistini on tyytyväinen kuin ruokailuja ei korvata sipsipussilla eikä joka paikassa lapsille tarjota tikkareita.

Näihin kulttuurieroihin olisi kyllä tottunut. Niiden vastapainoksi tarjolla oli roppakaupalla positiivisia asioita, kuten lapsirakkautta joka suunnasta, sosiaalisuutta ja itsevarmuutta kasvattava ympäristö, suvaitsevaisempi asenneilmasto ja se loputon aurinko. Ainakin kerran päivässä huomaan miettiväni, mitä tekisin juuri nyt jos olisinkin Espanjassa.  Olisinko istumassa kantakahvilassa cappuccinolla, olisinko istumassa muiden koiranulkoiluttajien kanssa suihkulähteellä ja puhumassa politiikasta? Sen sijaan lapset eivät ole haikailleet takaisin kuin isänsä ja jäätelöbaarin perään – he ovat todella sopeutuneet nopeasti takaisin ja nauttivat täysillä kirjastosta, kavereistaan, lumikasoista ja sitä, että voivat puhua suomea. Ja juuri se tekee arjesta hieman helpompaa.