Olemme solahtaneet tähän uusvanhaan arkeen niin hyvin, että olen alkanut epäillä sitä olimmeko ollenkaan poissa. Koirakin on nyt niin suomalainen, että jaksaisi juosta umpihangessa vielä pitkään senkin jälkeen kun monet paikalliset piskit ovat jo ottaneet suunnaksi kotisohvan. Lapset… heidän kohdalla ei voi puhua paluumuuton aiheuttamista kulttuurishokeista tai oikeastaan mistään sopeutumisvaikeuksista. He ovat jatkaneet elämäänsä juuri siitä mihin se jäi kesäkuussa 2017, vaivattomasti ja vailla sellaista identiteettikriisiä, josta itse kärsin.

Itse olen tietenkin ennen kaikkea helpottunut siitä, että lapset eivät ole kipuilleet lähtöä. Oli se totta kai rankka heillekin, mutta kaikki Suomen hyvät asiat ovat selvästi hoitaneet mahdollisia lähtötraumoja. Tai mistä minä tiedän, millaista terapiaa he tarvitsevat aikuisina vanhempiensa päätösten takia, mutta juuri nyt he vaikuttavat niin tyytyväisiltä, että päätöstä ei voi epäillä. Tämän aamun lumimyrskyssä kuopus kyllä sanoi, että hiekkamyrskyt olivat mukavampia – vertailukohtana on muutama Espanjassa koettu poikkeuksellisen tuulinen päivä, jolloin saimme kasvoillemme Saharan hiekkaa. Saharan hiekkaa! Ei sitäkään muista, kun Itämeren räntä iskee vasten naamaa.

Kun tämä siirtymä on ollut näin sujuva, olen välillä epäillyt sitä olimmeko me ollenkaan koko Espanjassa. Että ehkä se puolitoista vuotta katosikin vain johonkin madonreikään ja olemme koko ajan olleet Herttoniemessä. Hain viime viikolla matkatavaramme, jotka tulivat Suomeen rekalla (en ala nyt sen enempää muuttoprosessissa, mutta todettakoon nyt vaan että jos tavallinenkin muuttaminen on vittumaista niin nämä valtioiden väliset muutot ovat paitsi eeppisen kalliita niin myös aivan käsittämätöntä säätöä). Yksi ovi sulkeutui ihan kirjaimellisesti, sillä yli kolmen vuoden ajan Espanjan kotinamme toiminut asunto on nyt annettu eteen päin ja kesällä palaamme ihan muille kulmille.

Katsoin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla valokuvia Espanjasta, tätä postausta varten. Se tuntuu luissa ja ytimissä, ikävänä, suruna ja haaveena paluusta alkuun, jolloin olisi voinut ehkä tehdä erilaisia ratkaisuja. En kuitenkaan halua harrastaa katumista, ja tiedän että lopputulos olisi todennäköisesti silti sama: lapsien kanssa, ainakin juuri näiden meidän lastemme kanssa, tämä on oikea paikka. He saavat sellaisia asioita elämäänsä, joita tarvitsevat tulevaisuuteensa ja joita Espanja ei olisi voinut antaa. Silloin kun itse ajattelen, miten ihanalta lauantai-iltapäivänä juotu kahvi maistui keskellä kaupungin kuhinaa ja kuinka joka ilta auringonlasku oli upea, erilainen ja yhtä paljon kiitollisuuden tunteita herättävä, muistan sen että näin on varmasti parempi. Pakko olla.

Ja Suomessa ei missään nimessä ole mitään vikaa. Säät ja ruoan hinta ovat asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan Espanjaan verrattuna vähän huonommin, mutta täällä on miljoona asiaa joista iloitsen joka päivä. Angstini ei siis kohdistu tähän kotimaahan, päin vastoin. Olen kiitollinen, miten meidät on otettu vastaan ja miten paljon täällä on lapsille tarjota. Mutta sydämeni on silti Andalusiassa. Se on sillä vajaan parin kilometrin kävelymatkalla lasten koululle, jonka osaisin vaikka silmät kiinni (en tietenkään sitä suosittelisi tuntien espanjalaisen liikennekulttuurin). Koirankakan väistelyn, appelsiinipuiden, churrerian, kuumuuden, äänien ja tuoksujen täyttämä matka joka aina ärsytti mutta jonka nyt kävelisin mielelläni vaikka joka päivä, ja lupaisin olla valittamatta.