EMANSIPAATIOPESUKONE

Ennen kuin me lähdettiin Espanjaan, olin vannoutunut pyykkitupamuija. Meidän vanhassa taloyhtiössä oli huoneistoille jaettu ruhtinaalliset neljä tuntia pyykkitupa-aikaa per viikko, ja sain pestyä komeasti viiden henkilön pyykit siinä ajassa. Ja kuivattua – mankeliin en kyllä koskenut. Oli meillä pesukonekin, hätätapauksia kuten vatsatauteja varten, mutta luovuimme siitä kuukautta ennen lähtöä sen homehduttua kylpyhuoneessa jo monen viikon ajan, enkä kaivannut sitä yhtään. Vei vaan tilaa ja sähköä.

Kun tultiin takaisin Suomeen, ajattelin, että jatkan samalla linjalla. Varsinkin, kun uudessa taloyhtiössä ei kukaan laskenut kuinka paljon aikaa vietin pesutuvassa, ja varauslistan perusteella olisin voinut pyykätä vaikka päivittäin. Todettakoon tässä vaiheessa, että pyykinpesu on oikeastaan ainoa kotityö mistä edes likimain pidän. Kuitenkaan uudessa taloyhtiössä ei pyykinpesu alkanutkaan yhtä auvoisasti. Ensinnäkin; kaksi pesukonetta mutta yksi kuivuri. Ja sekin jatkuvasti rikki! Ja sitten yksi kuivaushuone. Ei siinä mitään, pyykkien ripustaminenhan menee mukavasta hyötyliikunnasta, mutta joka jumalan kerta kun pääsin pyykkäämään, minuutin tarkasti omalla, ajoissa varatulla vuorollani, oli kuivaushuone täynnä muiden ihmisten pyykkejä.

Kun elämä on lyhyt ja elinaikaa rajallisesti, se alkoi vituttamaan jotenkin ihan kohtuuttomasti. Jos olisin ollut Espanjassa olisin varmaan vaan ottanut lasin viiniä ja hymyillyt lempeästi, mutta Sääntö-Suomessa noudatetaan niitä helvetin järjestyssääntöjä. Kun sitten joka kerta, kun pääsin pyykkäyksen makuun meni mulla monta minuuttia arvokasta aikaa siihen, että keräilin muiden ihmisten alushousuja ja sukkia pyykkinarulta. Oikeasti! Argh! En edes jaksanut rustata passiivis-aggressiivisia lappuja aiheesta, koska jokaisella seinällä oli jo muistutus aiheesta, mutta haaveilin kyllä jonain päivänä kerääväni ne pyykit pihalle kasaan ja tuikkaavani tuleen. Valitettavasti vielä ei ollut kokon aika.

Tuntui, että pyykkitupa imi musta kaiken Espanjassa lisääntyneen rentouden. Harrastin pyykkitupaa pitkälti periaatteellisista syistä; en halua omistaa mitään ylimääräistä enkä kaivannut kodin keskipisteeksi tuota jokaisen lapsiperheen lempisisustusesinettä eli kuivaustelinettä. Säästin näin sähköä ja ympäristöä, varmaan vettäkin, kun koneet olivat aina ääriään myöten täysiä. Mutta sitten kun taas pihisin ja puhisin pyykkiraivoani tulin lopulta siihen tulokseen, että tässä asiassa voin armahtaa itseni. Että hitto, pyöritän yksin pyykkikoneiden lisäksi kolmelapsisen ja yksikoiraisen perheen arkea, käyn kävellen kaupassa ja kannan kilometrin maitoja, kuljemme bussilla harrastuksiin ja kierrätämme hullun lailla. Että ehkä, ehkä voin sittenkin tehdä omasta elämästäni vähän helpompaa ja hankkia pesukoneen.

Niinpä tilasin pesukoneen. Sen toi sama mukava Postin poika, joka on kuukauden sisällä tuonut tänne sängyn, mikron ja muuta tavaraa, ja meillä on suorastaan tuttavallinen suhde. Se tuntee Tassunkin nimeltä. Pesukoneen asennus olikin sitten ihan oma tarinansa – tilitin epätoivoani kodinkoneiden edessä Instagramin puolelle ja sain sekä etäapua asennukseen että hellyyttävää päähän taputtelua, jossa vähäistäkin teknistä osaamistani aliarvioitiin ronskisti. Lopulta, vain kahden päivän ja yhden tikkejen tarpeessa olevan avohaavan jälkeen, kone pyöri. Se ilmensi hyvin mielialaani, sillä kone laulaa lurittaa melko pitkän sävelmän aina kun kone on valmis. Ai että. Sävelmän lisäksi pitkää ovat kyllä myös pesuajat, sillä luettuani käyttöopasta sen verran etten muuttanut pesukonettakin miksikään joukkotuhoaseeksi, en ole jaksanut perehtyä sen käyttöön enempää vaan mennyt ns. mutulla ja sen kunniaksi pessytkin pyykkejä jollain puolipäivää kestävällä ohjelmalla. No, ainakin tulee puhdasta! Ja olo on niin kevyt kun ei tarvitse enää kiukutella kuivaushuoneessa, että olen varma jo nyt että tämä oli vuoden paras ostos. Amen!

laundry-413688_1280.jpg

Kuva: Pixabay