Yksi asia, jota en edes tiedostanut Espanjassa juuri kaipaavani, on suomen kieli. En muista, että olisin La Líneassa sitä kovin paljoa ikävöinyt. Tietenkin puhumme suomea kotona, ja oikeastaan aina kun lapset olivat kotona niin vähintäänkin yksi suomenkielinen piti melkoisen pitkästyttävää monologia milloin Pokemoneista, milloin Harry Potterista. Kuuntelin myös podcasteja ja katselin Instagramissa ihmisten avautumista Storiesin puolella. Mutta olin oikein tyytyväinen siihen, että asioin pääasiassa espanjaksi, joidenkin ystävien kanssa englanniksi. Espanjan puhuminen tuntui toisinaan suorastaan ylevältä: tässä minä ilmaisen itseäni sujuvasti kielellä, jota olen opiskellut kolme kurssia lukiossa. Oli aina pieni työvoitto kun sain vaikeamman asian hoidettua paikallisella kielellä. Ja musertava nöyryytys kun Vodafonen ääliömäinen puheentunnistinrobotti ei tunnistanut sanaa cancelar minun suustani, vaikka sitä kuinka eri aksenteilla huusin luuriin.

Mutta heti toisena päivänä Suomessa, päästessäni ruokakauppaan ja törmätessäni siellä tuttuihin, tunsin suorastaan pirskahtelevaa iloa päästessäni puhumaan äidinkielelläni. Vitsini kuulostivat heti hauskemmilta, tunsin olevani melkein eri ihminen – yleensä se ilmiö on ollut vahvempi kun olen matkustanut ulkomaille ja luonut nahkani, ollut mystinen vieras ilman menneisyyttä. Nyt olin kevyt höpistessäni kaikille satunnaisille koirapuistotuttaville ja kaupankassoille suomeksi. Pidän suomea monipuolisena ja kiehtovana kielenä, vaikka se varmasti kuulostaakin rumalta, kovalta ja näyttää kirjoitettuna aivan parodialta. Harkitsin joskus englanninkielisen blogin perustamista, mutta vahvasta kielitaidosta huolimatta tuntuu, että itseilmaisu jää vierailla kielillä pahasti puolitiehen.

Kun Aurinkorannikolta Suomeen palannut perhe kertoi yhdeksi syyksi sen, miten suomeksi on vain niin helppo asioida, espanjansuomalaisten ryhmässä pilkattiin kommenttia jonkin verran. Että jos ei halua puhua kuin suomea niin ei tosiaan kannata lähteä Kauppatoria kauemmaksi etelään. Mutta ymmärrän pointin oikein hyvin. Kielellä ei ollut meidän paluumuuttoomme osaa eikä arpaa, mutta kyllä omalla kielellä asioiminen tekee arjesta astetta helpompaa. Etenkin kun kyse on esimerkiksi terveyteen liittyvistä asioista tai lasten koulusta, on tuntunut juhlalliselta ymmärtää kaikki varmasti oikein. Espanjassa asiaa ei auttanut se andalusialainen, armoton aksentti – onnea vaan jokaiselle joka oppii sitä ymmärtämään, sitten varmasti ymmärtää espanjaa missä päin maailmaa tahansa! Aivokapasiteettini on muutenkin ollut tässä elämänvaiheessa aika koetuksella, ja nyt pääsen hieman helpommalla kun en joudu ajattelemaan kolmella kielellä. Okei, tietenkin olisin mieluummin 30 astetta lämpimämmässä nauttimassa lempikahviani, mutta jos tässä Suomeen tulemisessa on jotain hyvää niin erityisesti tämä.

Lasten suhteen tietenkin jännitän, miten paljon espanjaa jää sinne selkäytimeen ja kuinka nopeasti kaikki kahdessa vuodessa hankittu kielitaito katoaa. Esikoisella alkaa ensi viikolla vihdoin ylläpitotunnit, jolloin hän saa opetusta 1,5 tuntia viikossa. Keskimmäinen saattaa päästä ensisyksynä saman palvelun piiriin, se selvinnee ensi viikolla kun käyn ilmoittamassa hänet ekalle luokalle. Esikoinen on jonkin verran puhunut videopuheluita kavereilleen Espanjaan, tai lähinnä kuunnellut kun ne vanhat La Línean luokkakaverit papattavat hänelle. Toisaalta olen nauttinut suunnattomasti, että esikoinen hallitsee läksynsä suvereenisti yksin ja etenkin keskimmäinen kysyy jatkuvasti onnellisena kun menemme uuteen paikkaan: ”puhutaanhan sielläkin suomea?”. Joten kippis suomelle, tälle hienolle kielelle!