No niin, heti tuli klikkiotsikko: oikeasti mulla ei ole tästä oikein kokemusta, sillä oma kielitaito on karttunut lähinnä teini-iässä. Kun lähdin 15-vuotiaana vaihtariksi osasin espanjaa juuri sen klassisen kaljantilaamisen verran, mutta noin 4-5 kuukauden jälkeen se sujui jo hyvin keskustelutasolla. Kun palasin Suomeen luin lukiossa espanjaa vielä kolme kurssia (joka lähinnä oli sitä että istuin jalat pöydällä pätemässä maailmannaisen itsevarmuudella), kirjoitin siitä eximian ylppäreissä (huomauttaisin kuitenkin jääneeni vain pisteen päähän L:stä!) ja sen jälkeen olen reissannut noin puolen vuoden edestä Väli-Amerikassa treenaten kielitaitoa.
Kuitenkin nyt olen huomannut, että sinällään sujuva espanja tökkii usein. Koska en ole hirveästi opiskellut kielioppia, vääntelen verbejä miten sattuu ja veikkaisin, että puolet käyttämistäni prepositioista on ihan päin peetä. Sen lisäksi sanavarasto on ollut jossain määrin yksipuolinen, mutta se on laajentunut nyt runsaasti: koira-aiheisella sanastolla (tos de perrera = kennelyskä), kouluun liittyvillä asioilla (esimerkiksi vanhempainyhdistys; AMPA, Asociación de madres y padres), terveysaiheisilla (bronkiittihan on bronquitis!) ja sitten esimerkiksi ruokajutuilla, ainakin alan olla jo aika hyvin perille mitä eri tapakset sisältävät. Sen lisäksi olen oppinut ainakin yhden sananlaskun: jos Suomessa suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Espanjassa metallisepän kotona veitset ovat puuta. En casa de herrero, cuchillo de palo.
Olen tietenkin saanut läheltä seurata myös miten täydet ummikot oppivat espanjaa. Mun on tietenkin helppo huudella, mutta mun mielestä espanja on sinällään hyvin helppo kieli. Onhan sen äännejärjestelmä monella tapaa samankaltainen suomen kanssa ja sen lisäksi vieraat äänteet melko yksinkertaisia. Totta kai siinä on omat ihmeellisyytensä, mutta jos nyt vaikka verrataan mandariinikiinaan tai edes ranskaan niin espanja on kyllä yksinkertaisempi. Mutta ei se silti helppoa ole: Käytännön miehellä on käytössään oppimateriaalina lähinnä Youtuben opetusvideot, missä kolumbialaiset tytöt opettavat teema kerrallaan sanastoa tai lausumista, sekä Duolingo. Näiden ansiosta ymmärrys on kasvanut, mutta toisaalta mielestäni yksi uuden kielen kriittisimmistä asioista on sen puhuminen. Varsinkin suomalaisilla kyse on myös itsetunnosta, sillä vierasta kieltä ei haluta käyttää mikäli ei olla täysin varmoja ääntämisestä ja taivutuksesta. Ja se on ihan turhaa! Tärkeintä olisi, että ymmärretään. Siihen missä kielitaito loppuu, huitominen alkaa.
Näin jälkikäteen voisin väittää, että se viisitoista oli aika täydellinen ikä uuden kielen opetteluun. Olin jo opiskellut englantia, saksaa ja ruotsia joten sellaiset perusvalmiudet uuden kielen oppimiseen olivat olemassa ja osasin lukea – lasten kielenoppimisprosessia seuratessa huomaa, miten oleellisessa osassa lukutaito on. He nimittäin toistavat hienosti ja oppivat kyllä hokemalla, mutta turhautuvat myös kun eivät voi yhdistää sanoja jne. Ja 15-vuotiaana sitä oli muutenkin vastaanottavainen, nyt aivotoiminta on sillä tasolla että useinkin jankutetut sanat meinaavat unohtua. Esimerkiksi kynäostoksilla alkaa aina itkettää, kun en muista etsittiinkö me lapiceraa, bolígrafoa, lápiz’ta, plumaa, estiloa… Mahdotonta! Myös kaikki pohjalla oleva kielitaito on vain eduksi uutta kieltä opetellessa, sillä esimerkiksi ranskaa opiskellut äitini pystyy jo pelkästään päättelemällä pääsemään pitkälle, samoin kuin itse pystyn lukemaan espanjan pohjalta yksinkertaisia kirjoituksia italiaksi, ranskaksi ja portugaliksi.
Ihan helpolta se ei näytä, kokonaan uuden kielen omaksuminen aikuisena. Eniten ehkä tahtoisin rohkaista yrittämään: vaikka itse sanon välillä graciosa (=hauska) kun pitäisi sanoa agradecida (=kiitollinen), lausun päin honkia ja puhun menneistä tapahtumista futuurissa, kukaan ei ole koskaan nauranut. Saati korjannut lausuntaa jollen ole erikseen pyytänyt. Päin vastoin, on tultu vastaan, etsitty sanoja kanssani, jaksettu selittää seikkaperäisesti sanoja. Ihmiset arvostavat paljon sitä, että yrität toimia heidän äidinkielellään. Mitä etelämpänä ollaan, sitä enemmän on apua elekielestä. Itselläkin olisi nyt intoa oppia taas uusi kieli, arabia kiehtoisi kauheasti mutta huomaan, että kynnys on nyt korkeampana. Kun en ruuhkavuosissa ja univeloissa meinaa muistaa edes omien lasten nimiä niin uusien aakkosten tai kuvakirjoituksen opettelu kuulostaa lähinnä itsensä kiusaamiselta. Ja onhan tässä espanjassakin vielä työsarkaa. Mutta ah, miten ihanaa onkaan kommunikoida toisella kielellä. Kun pojilla on välillä vaikeaa ja heitä ei huvita yhtään koko kielipelleily, niin lohduttaudun sillä miten paljon hyötyä ja iloa tästä taidosta joskus on – ainakin itselle kielitaito on ollut ihan älytön rikkaus ja sellainen asia, mihin kannattaa satsata aikuisenakin.
Periaatteen Nainen 
Mä luulin tänne tullessa, että mulla oli jo tosi hyvä englanti, mutta niin vaan oli yksipuolinen munkin sanasto. Nyt puhun jo melkein sujuvasti kaiken maailman akateemista sanastoa. Tosin jotkut termit ei vaan jää päähän, koska en jotenkin osaa yhdistää niitä mihinkään ja olen pelkän ulkoaoppimisen varassa. Se ei toimi kyllä koskaan. Sitten huomasin myös, että joidenkin sanojen vivahde-eroja en tajunnut aiemmin. Koulussa esim. haluan, että lapset keskittyvät ennemminkin as in focus, not concentrate. Lasten kohdalla luulen, että sanaston kehittyminen jatkuu vielä monta vuottakin. Ja sitten voikin jo alkaa miettiä sitä, että oppiiko ne niitä samoja sanoja suomeksi ollenkaan!
TykkääTykkää
Joo, just noi sanojen vivahde-erot – itsellä vielä sotkee vähän se, että olen oppinut espanjani ihan eri mantereella ja yritän siinä sitten selittää 😀 . Mutta ikuinen oppimisprosessi, hyvä niin, pysyypähän virkeänä 🙂
TykkääTykkää
Voi äh, kirjoitin jo vastauksen ja se hävisi kirjautumissäätöjen (on löysää rakettitiedettä tää kommentointi :D) kanssa bittiavaruuteen. Noh uusiks. Eli ite kun 8v. sitten tänne Hampuriin tulin, niin olin kyllä ihan ummikko. Teininä saksankurssi loppu n. kuukauden jälkeen ihan hirveän saksanopettajan takia. ”Enkä sitä tuu ikinä muutenkaan tarviimaan”. Teininä sitä on viisas! Suomessa ennen tänne muuttoa tuijottelin ”Lemmen Viemää”, jotta vähän edes kuulisin kieltä (olen edelleen siihen koukussa). Itse olin kuitenkin sen verran saanut itsenäisesti opiskeltua, että tasokokeen tuloksena tuli A2, joten ei tarvinnut kielikurssilla ihan nollasta alottaa. Muutenkin kielikurssilla tunsi ittensä aikamoiseks älyköks, kun oli tuo opiskelun alkutaso näin Pisa-skandinaavina jo vähän erilainen. Osa kurssikavereista osasi hädin tuskin lukea/kirjottaa. 4kk kielikurssia ja sen jälkeen pää eellä kylmään veteen = duunia hankkimaan, kun pankkitilihymiö oli suu alaspäin. Nyt puhuISIN jo ihan täydellistä saksaa, jos en olisi tuota Turkulaista 1,5v. asumisen jälkeen tavannut (eli hänen syynsä – luonnollisesti :D). Aksentti on siis edelleen ja kielioppikin välillä vähän niin ja näin, mutta duuni, arkiasiat ja virastot = kaikki sujuu ilman ongelmia, joten ei passaa valittaa. Eilen latasin sitten Babbelin äpyn ja ”Mucho Gusto!” odottaa. Epäilen, että tästä ei tuu yhtään mitään :D. Että Chao vaan :)!!!
TykkääTykkää
Joo, teininä tiesi aika hyvin ”kaiken”. Varsinkin haluttomuutta panostaa ruotsiin ja ranskaan (jota kuitenkin valitsin jatkuvasti vapaaehtoisiksi kursseiksi) harmittaa ja jopa hävettää näin jälkikäteen!
Mucho Gusto on ihan hyvä alku, ja espanja on jotenkin tosi armollinen kun puolet puheesta tulee eleistä ja intonaatiosta. Itse olen ollut pulassa kun olen joutunut ”kommunikoimaan” (a.k.a. google translatorilla kääntämään viestejä) saksalaisten kanssa ja ne nyanssit, se korrekti puhetapa… kääk!
TykkääTykkää
Laita tulemaan mulle vaan, jos on ongelmia saksan kanssa :). Luulisin pärjääväni joten kuten, jos tekstit ole ei oikeuden päätöksiä tai muuta monimutkaista virkamieskieltä :D.
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: OI SUOMEN KIELI – Periaatteen Nainen