Kun mietin, miten monet suomalaiset kaverini suorastaan välttelevät vieraiden kielien käyttämistä – jos eivät ole aivan varmoja lausunnasta tai tuntuu, että sanasto ei ole sataprosenttisesti hallussa – alkaa naurattaa. Vieraiden kielien kanssa ei kannata olla perfektionisti. Olemme nyt niin monen murteen, kielen ja kulttuurin keskellä että tuntuu, ettei kukaan puhu mitään kieltä täydellisesti, ainakaan muita kuin omaa äidinkieltään. Esimerkiksi Gibraltarin iso intialaisyhteisö puhuu englantia paksulla Intian murteella, mutta toisaalta he puhuvat paljon selkeämmin artikuloitua espanjaa kuin ne oikeat espanjalaiset rajan toisella puolella – voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon tästä näiden andalusialaisten aksentista, johon kuuluu sellaista sanastoa etten koskaan taida oppia (tämä video, jossa Málagan oma poika Antonio Banderas antaa oppitunnin on kyllä ollut ihan oikeasti avuksi mulle!). Voin kertoa, että se ”maidon” (leche!) huutelu varsinkin ihmetytti alkuun.

Pojat unohtivat kesällä kolmen kuukauden lomalla aika paljon espanjaa. Tai siis, minähän en oikein tarkalleen tiedä miten heidän kielitaitonsa kanssa on. He ujostelevat hyvin paljon minun seurassani espanjan puhumista (paitsi jos pitää tilata jäätelöä, silloin he kyllä sujuvasti hoitavat homman kotiin) mutta kuulen opettajilta ja koulukavereilta, että hyvin sujuu. Esikoinen saa yhä koulussa yksityisopetusta, mutta ymmärtää todella hyvin koulutehtäviään. Hän aloitti nyt kolmannen luokan myötä myös ranskan opiskelun. Olin tietenkin vähän kauhuissani, miltä kolmas uusi kieli parin vuoden sisään lapsesta tuntuisi mutta hän rakastaakin ranskaa! Keskimmäinen aloitti nyt ensimmäisellä luokalla intensiivisemmän englanninopiskelun, mutta se tuntuu uuvuttavan kovasti. Omaa sydäntäni vähän kouraisee se, kuinka kuusivuotiailta vaaditaan tosi paljon ja palaute on varsin tylyäkin; hymynaamaleimoja tai surkeita surunaamoja vihkojen sivuilla, ja tiukkoja numeroarvioita kokeissa.

Ja sitten se kuopus! Tuo meidän kesällä neljä vuotta täyttänyt tahtotyyppi, joka vietti ensimmäisen vuoden äitin ja isoäidin helmoissa. Oletin, että hänellä olisi vähän vaikeata alkuun, koska kotona vietetyn vuoden aikana kielitaito ei kauheasti karttunut. Vaan toisella kouluviikolla opettaja iloisesti kertoi: teidän lapsenne puhuu ihan kivasti ja ymmärtää kaiken espanjaksi! En uskonut. Mutta sitten kerta toisensa jälkeen on tullut tilanteita, että lapselta on espanjaksi kysytty jotain ja hän on vastannut oikein, tai minä olen käskenyt häntä sanomaan jotain esimerkiksi kaupassa, ja hän on epäröimättä toimittanut asian espanjaksi. Ja itse huudan sisäisesti: LAPSINERO! Vuodessa tuo pieni pesusieni on ilmeisesti imenyt aika paljon kielitaitoa katsomalla Pipsa Possua espanjaksi. Sen lisäksi hän ravintolassa tilasi suvereenisti jäätelönsä englanniksi, ja nyt mietin mitä kaikkea tyypin pään sisällä liikkuu; sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Sen sijaan heidän suomensa on alkanut aina silloin tällöin ontua. Luemme kyllä paljon kuten ennenkin, mutta kun juttuseurana olen lähinnä vain minä, ei se kehitä kielen tajua samalla tavalla kuin monipuolinen ympäristö. Koska mä itse olen suurin suomen kielen rakastaja, toivoisin tietenkin pojillekin tulevan mahdollisimman hyvän ymmärryksen äidinkielensä eri nyansseista. Siksi annankin kiukkuisia mulkaisuja kun lapsi laiskasti kysyy, ”äiti, mikä tämä jueves-päivä onkaan suomeksi”. Sadan kilometrin päässä olisi toki suomenkielistä seuraa tarjolla enemmän, mutta sinne lähteminen on matkapahoinvoivien matkustajien kanssa aina oma ohjelmanumeronsa. Emme ole myöskään jatkaneet Freedomen tilausta, eivätkä lapsiparat näin näe edes Pikku Kakkosta enää – voi kunpa he nyt edes viikonpäivät muistaisivat, nuo montaa kieltä sekaisin höpöttävät seikkailijat.