KIASMA JA VÄHÄN VAIVAANNUTTAVA PILVI TAKALA

Kiasma on kaksikymppinen. Se tuntuu hassulta, koska jälleen kerran voin heittäytyä nostalgiseksi ja muistella aikoja sen aukeamisen aikaan – sitä marmatusta kuinka se pilaa Mannerheimin patsaan arvokkaan ympäristön ja kuinka omituinen, ruma rakennus se ylipäänsä on. Nyt Kiasma kuuluu mielestäni erottamattomasti kaupunkikuvaan, onhan Tatu ja Patukin seikkailleet siellä. Museoita ei koskaan voi olla liikaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Amos Rexin hartaasti odottamani näyttelyn missasin lopulta laiskuuden ja lasten sairastelujen takia, vaikka ehdimmekin Suomeen ennen teamLabin näyttelyn loppumista. Puolikuntoisten lasten kanssa en jaksanut jonottaa, vaikka kuulin että rattaita lainaamalla olisi voinut tyylikkäästi käyttää takaovea. No, meni jo – ehkä pitää matkustaa tämän taiteen perässä jonnekin muualle. Mutta Kiasmaan ehdin ennen kuin odottamani Pilvi Takalan näyttely ehtii loppua. Sen ehtii nähdä vielä 17.2.2019 asti, ja suosittelen sitä lämpimästi: Toinen vuoro-näyttely on yhtä aikaa tarkkasilmäinen ja oivaltava, hauska ja vähän ahdistava, mutta myös mukavalla tavalla helppo kokoelma erilaisia videoteoksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidin Takalan teoksista paljon. Muutamat verkossa käytyyn dialogiin perustuvat kappaleet tuntuivat hieman raskailta jo valmiiksi internetissä tapahtuvan kommunikaation uuvuttamille aivoille, mutta videoteokset koko päivän kestävästä ”ajatustyöstä”, sisäoppilaitoksen opettajan arjesta sekä Bangkokin pokerinpelaajayhteisöstä olivat herkullisia. Niiden kautta pääsi tarkastelemaan omaa mukavuusaluettaan ja erilaisia yhteisöjä sääntöineen. Vaikka kuinka kuvittelisimme olevamme kapinallisia, olemme lopulta melkoisen ehdollistuneita sanoittamattomiin sääntöihin ja sellaiseen sosiaaliseen tanssiin, jonka askelkuviot menevät sekaisin kun joku ei paina nappia hississä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takalan lisäksi Kiasmassa on tällä hetkellä Itämeren alueen viime vuosikymmenten taidetta kokoava Meno-Paluu näyttely, joka on esillä maaliskuun puoliväliin saakka. Näyttely oli riisuttu, hivenen melankolinenkin (mitäpä muuta voisi tältä seudulta odottaa?). Ei ehkä sellainen toivoa pirskahteleva kokemus, vaikka videoteos laivan kannella talvella tanssivasta taiteilijasta tarjosikin hymyn ja samaistumisen siihen, miten rytmi voi muuttaa sen, miten maailmaa katsomme. Halusimme ehdottomasti nähdä myös neuvostoaikasta homoseksuaalisuutta käsittelevän videoteoksen, jonka sopimattomuudesta lapsille ja herkille varoiteltiin jo lipunmyynnissä. Ei mikään mieltäylentävä kokemus sekään, joskin tässä ehkä ennakkovaroittelut loivat suuret odotukset jostain ”rajusta”, enemmän kuin surullisesta dokumentaatiosta.

Noh, taide on ihanaa. Tein itseni onnelliseksi (ja vähän köyhemmäksi) ostamalla jo kauan himoitsevani Museokortin, jota aion ulkoiluttaa vuoden ajan mahdollisimman paljon. Kiinnostaako raportit museoista tai näyttelyistä? Kirjoitan kyllä varmaan vaikka ei kiinnostaisikaan, jotta muistan itse mitä olen nähnyt. Tämä oli hyvin sijoitetut 69 euroa, tunnen sen luissani jo nyt. Sen jälkeen kävin muuten syömässä vielä elämäni ensimmäisen pokebowlin Hey Pokessa, jonka Winter Buddha annos paahdettuine kurpitsansiemenineen ja punajuurineen oli aivan naurettavan hyvä elämys. Helsinki, sinä olet ihan okei!