Poikien toinen kouluvuosi on alkanut ehkä vähän tahmeammin kuin ensimmäinen. Tai siis pojilla, heillä menee upeasti! Mitä nyt esikoinen on hukannut nokkahuilunsa jo ennen ensimmäistä musiikintuntia (voi harmi!) ja keskimmäisen keskittymiskyvystä on tullut hieman sanomista. Kumpikaan ei ole kyllä yllättänyt. Jos on mun lapseni, on suuri saavutus hävittää vain nokkahuilu, ja mitä voi odottaa 6-vuotiaalta joka jo perusluonteeltaan on kauniisti sanottuna aika ”eläväinen”, ja nyt joutuu joka päivä istumaan neljä tuntia paikallaan kirjoittamassa vihkoon asioita joita ei ymmärrä. Kuopus… hän viihtyy koulussa parhaiten. Hänellä on paljon kavereita, ainakin omien sanojensa mukaan, ja meidät kyllä usein pysäytetään kaupungilla kun toiset 4-vuotiaat haluavat esitellä vanhemmilleen uuden amigonsa. Aika söpöä!

No mikä sitten tökkii. Opettajat. Tai oikeastaan minun ja opettajien suhteet.

Kuopuksen oikea eskariope jäi ansaitulle äitiyslomalle ja tilalle tuli sijainen, joka on kyllä ennestään tuttu tuolta koulusta. Ja hän ei pidä minusta. En tiedä onko se jotain henkilökohtaista vai eikö hän pidä meistä – kuopus ei koskaan valita opettajasta joten en osaa sanoa miten heidän kemiansa kohtaavat. Mutta minusta tämä opettaja ei pidä. Infantilin ovet avataan joka päivä viisi minuuttia ennen kuin koululaisten kello soi, joten minulla on yleensä hieman kiire hakea kuopus ennen kuin pitää käydä kahdelta eri ovelta hakemassa isoveljet. Lapset annetaan vanhemmille ja isovanhemmille luokkien ovelta, yleensä heidät kutsutaan ulos ovella seisovan opettajan toimesta siinä järjestyksessä kun vanhemmat saapuvat paikalle (todellisuus on hieman kaoottisempaa kuin miltä se tässä kuulostaa). Mutta vaikka olisin ensimmäisenä hakijana ovella, ei minun lastani kutsuta. Eikä opettaja tervehdi, ei katso silmiin, saatika kertoisi mitään päivän kulusta. Ensin luulin, että kyse oli siitä, ettei opettaja muista lapsen nimeä. Vaikka se lukeekin hänen paidassaan. Tervehdin ja pyysin kutsumaan kuopusta. Mutta ei. Nyt tilanne on ollut sellainen, että odotan enää hetken enkä jää etsimään katsekontaktia kun muut vanhemmat otetaan ohitseni hakemaan lapsensa, vaan menen itse luokan puolelle huutamaan kuopuksen kyytiini. Yleensä en pelkää konflikteja, mutta täällä on mulla on korkea kynnys lähteä ”selvittämään välejä”, koska 4-vuotias kielitaidoton lapsi on aika riippuvainen opettajastaan, enkä halua haastaa riitaa. Olisi toki kiva tietää, miten hänellä menee, mutta tyyppi on onneksi tosi tyytyväinen ja isoveljet käyvät välitunneilla vakoilemassa luokkaa. Ihan siis omasta uteliaisuudestaan, en ole värvännyt lapsia salaisiksi agenteiksi. Nyt kuitenkin tämän viikon alussa onneksi sijaisen rinnalle ilmestyi ilmeisesti ainakin keväälle asti oleva sijainen – mukava, nuori, virkaintoinen.

Ja viime viikonloppu meni murehtiessa, kun esikoinen toi koulusta perjantaina lapun, jossa hyvin virallisesti pyydettiin saapumaan maanantai-iltapäivänä koululle ilman lapsia keskustelemaan 8-vuotiaan opinnoista. Olin heti aivan 100% varma, että he haluavat siirtää esikoisen takaisin tokalle luokalle. Näin nimittäin kävi viime vuonna heti ensimmäisten kokeiden jälkeen: kolmannelta luokalta palautettiin pari poikaa kertaamaan kakkosta. Se itse asiassa on mielestäni ihan kamala systeemi. Olkootkin, että lukuvuotta on alla vasta kuukauden verran niin silti se, että lapsi siirretään kesken kaiken takaisin edelliselle luokka-asteelle… Ja vanhemmilla ei ole mitään sanomista. Ja jos lapsi tarvitsee tukitoimia, ei niitä ole sen enempää tarjolla kummallakaan luokalla, vaan sitten pitää vaan toivoa että toisella kierroksella tieto tarttuu paremmin. Ja sitten mietin koko viikonlopun mitä teen, jos he haluavat palauttaa esikoisen toiselle luokalle. Totta kai hän kielitaitonsa puolesta kuuluisi sinne, mutta jo nykyiseen luokkaan sopeutuminen vei aikansa ja hänellä vihdoinkin on omat ystävät ja… se vain tuntuisi kohtuuttoman julmalta, varsinkin kun ensi vuonna emme todennäköisesti jatka Espanjassa. Niinpä valvoin yöt ja vatvoin tätä kaikille. Stressasin etukäteen. Ja sitten maanantaina en enää kestänyt vaan pyysin opettajaa kakistamaan heti asiansa kun lapsi oli päässyt koulusta. Jäisikö se nyt luokalle? No ei. Kielitaidon kanssa on kyllä tekemistä, mutta he tarvitsivat minulta luvan järjestää lapselle tukiopetusta lukuaineissa. Olin helpottunut ja hävetti. Taas olin liikkeellä sillä ennakkoasenteella, että tästä ei tule mitään, ja jälleen kerran tämä varsin pienillä resursseilla pelaava koulu yllätti iloisesti.

Tiiviimpi yhteydenpito koulun ja kodin välillä olisi kyllä kovin tervetullutta, niin ei ei tarvitsisi arvailla mitä tulevan pitää. Lupaan, että jos ja kun olemme joskus suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä, en ikinä valita Wilma-viesteistä. Se kuulostaa ihanalta, että viestit kulkisivat näppärästi puhelimeen eikä tarvitisi etsiä ryppyisiä paperilappuja repun pohjalta ja arvailla, milloin ne on annettu, tai selata läpi 462 WhatsApp-viestiä löytääkseen sen, missä on se itse sisältö.

Toisaalta olen myös nauranut naapurikaupungin San Roquen tyylille, jossa kotiin oli tullut lukuvuoden alussa hyvin tarkkaan eritelty lista siitä, mitä lapsilla saa olla koulussa eväänä. Lista oli tyyliin ”tiistaina keitetty kananmuna kuorineen, keskiviikkona kokonainen hedelmä, torstaina täysjyväleipää Gouda-juustolla”. Paitsi että ohjeet olivat hyvin pikkutarkat ja yksityiskohtaiset, niin ruokamäärät aika riittämättömiä kasvaville lapsille. Yllättäen ulkomaalainen kaverini oli ainoa, joka alkuun yritti noudattaa näitä ohjeita ja sittemmin totesi, että kaikki muutkin pakkaavat lapsille samat keksit, sipsit ja voileivät, joten olkoot. Meillä tällä hetkellä viikon puheenaihe on joululotto, johon voi ostaa kymmenyksiä – ja tänä vuonna tiedän heti miten toimitaan!